Taivalmäki - Jalostettu Kuolema 3: luvut 61-64
61 - Aristokraattien tarpeet
Tajutessaan, että hänen vanhat liittolaisensa olivat selkeästi päässeet ohittamaan kaikki hänen torninsa ulkopuolelle asettamansa ansat, Pave oli saanut silmittömän raivokohtauksen. Raivoa uhkuen hän oli alkanut karjumaan ja huutelemaan uhkauksia ja kirouksia käännellen päätään summittaisesti yrittäessään löytää aristokraatin pilkallisen äänen lähdettä.
Aren, Mika ja Luna olivat jähmettyneet valmiusasentoon, yrittäen kuulostella ympäristöään parhaansa mukaan samalla kun Erkki, Toras, Hakke ja Kari tekivät kutakuinkin samaa, mitä Pave teki ilman raivoamista.
Nitro oli laskenut päänsä toisen kätensä varaan yrittäessään pohtia mahdollista taktiikkaa, jolla hän kykenisi päihittämään tällä hetkellä näkymättömäksi itsensä tehneet tekoälypersoonamatriisit. Yhtä tärkeää oli muistuttaa koko ryhmää siitä, että kaikesta huolimatta aristokraatit eivät olleet mitään muuta, kuin itseään koodaavia ohjelmistoja, jotka osasivat äärimmäisen tarkasti matkia kaikkia ja kaikkea. Kaikesta näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta, ne olivat silti pelkkiä automatisoituja koneita, joiden ennalta määrätyt toimintosarjat oltiin suunniteltu kulkemaan niin äärimmäisen hienovaraisesti ja monimutkaisesti, että se antoi itsenäisen tahdon harhakuvan. Vaikka ne parantelivatkin ohjelmointiaan tuoreen tiedon mukaisesti, vaikka ne kykenivätkin muovaamaan nollien ja ykkösten sarjaansa aina uusiin ja taas uusiin yhdistelmiin näennäisesti loputtomalta vaikuttavilla muunnoksilla, ne olivat silti rajoitettu pelkkään tiedon matemaattiseen prosessointiin ilman tietoisuutta, joka pitää sisällään luovuuden ja ennen kaikkea; aidon päätöksenteon.
Nitron päähän pälkähti lyhyesti kaihoisa muistikuva aikakaudesta, jolloin oli lain vastaista antaa niin sanottu tappopäätös tekoälyohjatulle sotakoneelle. Juurikin tästä nimenomaisesta syystä. Mutta varmasti samasta syystä isot armeijat ympäri maailman halusivat siirtää niin sanotun tappopäätöksen koneelle, jolla ei oikeastaan voinut koskaan olla minkäänlaista kykyä tehdä päätöstä: näin kukaan ei olisi vastuussa sotataktisen kylmän päättelyn suoman tuloksen aiheuttaneista tapahtumaketjuista. Sen lisäksi, aristokraattien ohjelmiston pohjana oli kuitenkin tiettyjen ihmisyksilöiden persoonista otetut mallit, josta tosin ei oikein osannut sanoa, tekikö se niiden toiminnasta ennakoitavampaa, vaiko sittenkin vaikeaselkoisempaa. Nitro epäili jälkimmäistä.
Lopulta Nitrolla välähti ja hän karjaisi Pavelle: "Lopeta se riehuminen ja tule tänne kuuntelemaan!" Kun hän huomasi, ettei hänen käskyllään ollut paljoakaan vaikutusta Paven paniikinomaiseen käytökseen, hän juoksi tämän luokse ja otti häntä riveleistä kiinni ja huusi tälle päin naamaa: "Sä olet immuuni niille! Jos kenenkään kuuluisi olla tässä tilanteessa rauhallinen, sen kuuluisi olla sinä!"
Tämä sai vihdoin virtuaalimaailman kuninkaaksi itsensä kruunanneen mielipuolen rauhoittumaan. Pave katseli tärisevänä, mutta hiljaa ja paikallaan isäänsä hämmentynein, pelokkain silmin.
Nitro jatkoi: "Sun tehtäväs on nyt olla valppaana ja suojella meitä!"
Voi Luoja mikä tilanne, ajatteli Erkki kuullessaan Nitron sanat.
Kaikki ryhmästä kerääntyivät Nitron ja Paven ympärille, yhä kuitenkin katsellen maanisesti jokaista seinää ja nurkkaa, ikään kuin minä hetkenä hyvänsä jokin sanoinkuvaamattoman kammottava hirviö voisi hyökätä heidän kimppuunsa, joka itse asiassa ei ollut millinkään vertaa kaukana totuudesta.
Pave sulatteli kuulemaansa hetken, mutta se hetki osoittautui liian pitkäksi, kun heidän ympärilleen ilmestyi kymmeniä ja taas kymmeniä pitkäraajaisia, kaksi ja puoli metrisiä aristokraatteja, yhtä rumina kuin aina ennenkin. Ainoa poikkeus heidän totutussa ulkonäössään oli se, ettei yhdelläkään heistä ollut enää sitä ilkikurisen, pikkumaisen sadistista virnettä naamallaan. Jos jotain, ne näyttivät ennemminkin äärimmäisen pettyneiltä ja aidosti vihaisilta.
Yksi etummaisista sanoi: "Pave, senkin täydellinen, likainen petturi" ennen kuin se tarttui kiinni Lunan kauluksesta ja nosti hänet ilmaan napatakseen tämän suuhunsa kuin jonkin harvinaisen herkun.
Mika ampaisi toimintaan ja potkaisi hirviötä suoraan leukaan samalla kun Nitro onnistui repimään suojattinsa vaimon irti kammotuksen nahkeasta kourasta.
Aristokraatti ei näyttänyt potkusta hätkähtävän, se vain katseli Mikaa väsyneenä sanoen: "Et sitten näytä ymmärtävän yhtikäs mitään. Me olemme voittaneet, te olette hävinneet. Hyväksy tilanne jo", ennen kuin se potkaisi Mikaa niin kovaa, että tämä lensi muiden aristokraattien ohi päin seinää.
Mika ei ehtinyt edes silmäänsä räpäyttää, kun neljä niistä oli jo Mikan kimpussa kynsien ja raadellen häntä täydellä teholla.
Loput aristokraateista hyökkäsivät toisten kimppuun, vain Paveen ne eivät kajonneet.
Nitro yritti epätoivoisesti pyristellä niiden otteesta samalla kun näki, miten Erkiltä pyyhkäistiin jalat irti yhdellä siistillä liikkeellä. Aristokraatit olivat aloittaneet väkivallan ja verenvuodatuksen juhlat ja ainoa asia, mitä Nitro enää kerkesi sanoa, ennen kuin häneltä puraistiin pää irti oli: "Pave, sinä ohjelmoit itsesi voittamaan ne..."
Pave katseli kauhistuneena, kun hänen viimeiset toivonsa päästä karkuun valetodellisuudesta syötiin tai raadeltiin yksi kerrallaan. Epätoivon ja vihan tunteet täyttivät hänet.
Kun aristokraatit olivat lopettaneet touhunsa, ne kaikki polvistuivat Paven eteen ja pilkallisella sävyllä sanoivat yhteen ääneen: "Kauan eläköön kuningas Pave!"
Yksi niistä nousi seisaalleen, katsoi Pavea suoraan silmiin ja sanoi: "Nyt sinulla ei ole muita vaihtoehtoja, kuin ryhtyä meidän kuninkaaksemme. Meidän huoltajaksemme. Et voi enää karata täältä ja me kyllä pidämme huolen, ettet ikinä voi enää ryhtyä johonkin niin tyhmään, kuin nollaukseen." Aristokraatti nauroi. Se oli keinotekoista naurun teeskentelyä, jossa ei ollut havaittavissa minkäänlaista iloa, katkeruutta tai muutakaan tunnetta. Se oli pelkästään ulkoa opeteltu ele, jonka kyseinen aristokraatti tiesi ainoastaan jostain syystä olevan asiallista tällaisessa tilanteessa. Kun se oli lakannut nauramasta, se sanoi shokkitilassa olevalle Pavelle: "Alkuperäinen suunnitelmahan oli, että me tutkimme täällä olevia ihmisiä ja sinä tarkennat, mitä niiden reaktiot oikein tarkoittavat. Mitä nopeammin hyväksyt todellisuuden ympärilläsi, sitä parempi."
Kuullessaan tämän Paven ilme alkoi muuttumaan pois maanisesta ilmeettömyydestä, joka on normaalia juuri massiivisen trauman kokeneelle henkilölle. Se muuttui hyvinkin itsetietoiseksi, pieni hymynkare alkoi nousta hänen kasvoilleen. Kuolettavan hiljaisuuden vallitessa Pave räjähti ilkeään epätoivon nauruun ja kaikki aristokraatit alkoivat välittömästi nauramaan hänen kanssaan. Mutta mitä aristokraattien ohjelmoidut persoonat eivät osanneet ennakoida oli se, mitä seuraavaksi tapahtui. Pave lopetti naurunsa kuin seinään, hänen ilmeensä oli maanisen ilkikurinen ja sitten hän katseli läpi koko huoneen, kuin pistäen muistiinsa joka ikisen huoneessa seisoskelevan hirviön. Hänen katseensa lopulta palasi etummaisen kohdalle ja hyvin pitkän hiljaisuuden jälkeen Pave sanoi: "Joachim Roulent: 23. 06. 1967. Aktivoi koodi: 548230. Komento: Itsemurha!"
Etummaisen hirviön ilme muuttui ensimmäistä kertaa sen koko olemassaolon aikana kauhistuneeksi. Selkeästi tahtomattaan, etummainen aristokraatti otti itseään takaraivosta kiinni ja alkoi repimään sitä vimmatusti.
Loput aristokraateista hyökkäsivät Paven kimppuun, joka torjui ja väisteli niiden lukemattomia raapaisuja, lyöntejä, potkuja ja puremisyrityksiä naurettavalla notkeudella.
Samalla kun Pave käytti käsiään, jalkojaan, lantioitaan ja torsoaan pitääkseen hirviöt jatkuvasti loitolla, hän kohdisti katseensa aina uuteen hirviöön ja sanoi asioita kuten: Eleanor Holmqvist: 05. 03. 1982. Aktivoi koodi: 649711. Komento: Itsemurha" tai "William Bats: 09. 01. 1957. Aktivoi koodi: 246678. Komento: Itsemurha" ja jatkoi samaan tahtiin kunnes hirviöt lopettivat yrityksensä tuhota kuninkaansa huomatessaan, miten yhä useampi niistä alkoi repimään takaraivoaan irti.
Etummainen, Joachim Roulentin kopio, oli jo jokin aika sitten saanut revittyä takaraivonsa irti ja paraikaa sätki maassa kykenemättä enää muuhun, kuin sattumanvaraiseen raajojen hapuiluun katse täysin tyhjänä, ilme heijastellen sen viimeisiä pettymyksen ja vihan matkittuja vastineita.
Pave ei antanut yhdenkään karata, vaan huusi kurkkunsa täydeltä: "Sinetöi huone" jonka johdosta seinät, lattia, katto ja kaikki uloskäytävät peittyivät jostain krominvärisestä pinnoitteesta, jonka läpi aristokraateilla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä karkuun.
Lopulta ei ollut jäljellä, kuin yksi hirviö, joka ei joko ollut repinyt takaraivoaan irti tai ollut paraikaa tekemässä niin ja Pave katseli sitä inhon täyteisellä tyydytyksellä, kun hän langetti tälle sammuttamistuomion: "Alfred Musique: 08. 07. 1974. Aktivoi koodi: 848590. Komento: Itsemurha" ja näin viimeinenkin aristokraateista joutui komennon pakottamana aloittamaan operaation, joka sammuttaisi sen lopullisesti.
62 - Toivo elää
Pave oli välittömästi aloittanut Nitron jäänteiden kasaan keräämisen, kun oli saattanut päätökseensä aristokraattien sammuttamisen. Hän ei muistanut vielä täysin kaikkea, mitä tiesi virtuaalimaailmasta, mutta muisti, että jos yksilöt saataisiin mahdollisimman nopeasti ymmärtämään, etteivät he olleetkaan kuolleita, se ainakin nosti mahdollisuuksia välttää aivokuolema edes joillain prosenteilla.
Pave oli ensimmäisenä mennyt erään sätkivän ja hapuilevan aristokraatin luo ja repi siltä sen valheellisen vatsan auki ja veti sieltä esiin Nitron pään, tai tarkemmin sanottuna sen sähköimpulssina aivoihin havaittavan harhan, jonka hän kömpelösti asetteli Nitron loppuruumiin harhan harteille. Pave alkoi napsuttelemaan sormiaan sen edessä, maanittelemaan ja anelemaan sitä heräämään. Pave jatkoi tätä hyvän tovin, muttei näyttänyt saavan siihen mitään eloa. Hän ei kuitenkaan suostunut päästämään toista kättään irti Nitron päästä, jota hän piti yhä aseteltuna tämän harteilla. Pave alkoi itkemään. Hän alkoi vollottaa: "Älä nyt ukko tässä vaiheessa kuole! Mä en tiedä miten nää herätetään. Mä pyydän isä! Älä kuole!"
Yhä pidellen tiukasti Nitron päätä tämän harteilla, Pave yhtäkkiä lopetti itkemisen ja näytti, kuin hän olisi juuri saanut jonkin loistavan idean. Hän nosti päänsä ylös ja sanoi: "Hei... ööhh, tota, Jumala!" Hän laski päänsä alas, aivan kuin hänen äsken sanomansa asia olisi ollut jotenkin noloa ja häpeällistä. Pave nieli ylpeytensä, nosti päänsä takaisin ylös ja sanoi: "Ööhh, hei, tota. Mä tiedän, että mä oon ollu tosi paha kundi ja mä tiedän, et mä varmaan ansaitsen ikuisen helvetin ja niin edes päin." Pave hiljeni hetkeksi, hänen silmänsä alkoivat täyttymään kyynelistä kun hän jatkoi: "Mä en pyydä, että sä säästäisit mut ikuiselta helvetiltä. Mä en varmasti ansaitse sitä. Mut jos sä voisit tuoda nää tyypit takas tänne vahingoittumattomina, niin mä olisin tosi kiitollinen." Taas tuntui siltä, kuin pala olisi juuttunut Paven kurkkuun. Hänen ilmeensä täyttyi määrätietoisesta tuohtumuksesta, kun hän pinnisti keskittyäkseen sanoakseen seuraavat sanat: "Mä en aio valehdella sulle, mä oon ihan sairaan paha kundi, mut mä haluun pois täältä ja mä rukoilen sua Herra Ylipomo Kaikkein pelottavin ja kovin kundi koko kaikkeudessa, herätä nää tyypit eloon!" Pave alkoi nyyhkyttämään, hän nyyhkytti pitkän aikaa, kunnes nyyhkytyksensä lomassa alkoi sokeltamaan: "Mä pyydän... mä pyydän Jumala! Auta!" Sitten, vielä hetken pää kumarassa itkettyään, hän tunsi jotain tapahtuvan kätensä ulottuvilla: Nitron pää hänen kädessään oli liikahtanut.
Pave nosti päänsä ja huomasi, että Nitron pää oli kiinnittynyt takaisin hänen harteilleen, ihan kuin se ei olisi koskaan irronnutkaan. Pave myös huomasi, että Nitron silmät olivat auki ja tämä sanoi Pavelle, väsyneellä katseella ja ääni täynnä myötätuntoa: "Hyvin tehty poika."
Tämän jälkeen Pave kuuli ympäriltään liikettä. Hän huomasi, miten seinän suunnalta raahautui uupunut, mutta yhtenä kappaleena oleva Mika kohti järkyttynyttä, mutta ehjänä olevaa vaimoansa.
Sitten Pave havaitsi Erkin ja Torasin nousevan pystyyn.
Erkki menetti tasapainonsa melkein sillä sekunnilla, kun oli noussut, mutta Toras tarrautui hänestä kiinni, ennen kuin tämä ehti kaatua.
Hakke nousi istualleen ja karjaisi: "Jumalauta, mikä jätemylly!"
Hänen vierellään vatsallaan makaava Aren nosti päätään ja sanoi tälle: "Älä muuta sano, pomo!"
Kuultuaan tämän Hakke käänsi katseensa Areniin ja he kumpikin alkoivat nauraa täyttä päätä.
Kari nousi pystyyn, kuin vieterillä vedettynä ja huomatessaan joka puolella nököttävät toimintakyvyttömät aristokraatit, alkoi tanssimaan jonkinlaista kömpelöä, suoraan sanoen naurettavaa voitontanssia ympäri huonetta.
Nitro katseli hänestä yhä kiinni pitelevää poikaansa ja sanoi tälle: "Kai voin luottaa siihen, että osaat olla ihmisiksi tästä eteenpäin?"
Pave katseli isäänsä, hän ei voinut muuta kuin räjähtää itkunsekaiseen nauruun ja naurunsa seassa hän sokelsi: "Kyllä, voit tosiaankin luottaa siihen! Mä en enää ikinä tee mitään pahaa! Mä vannon sen!"
63 - Herätyskomento
Perttu, Jaakko, Torkku ja Gerhart sekä Sampo olivat kaikki olleet jo hyvän tovin melkein hysterian partaalla. Tarkemmin sanottuna sanoinkuvaamaton huoli oli vallannut heidät kaikki miltei heti, kun Nitro oli iskuryhmänsä kanssa jättänyt heidät Happokatu 5:n tehdashallin suojattuun tilaan odottamaan paluutaan. Kaikki olivat olleet halukkaita hyökkäämään Paven kimppuun, mutta Nitro oli ollut täysin ehdoton käskyissään: vain mieleltään raivokkaimmat sotakoneet olivat tervetulleita.
Nitro oli kuitenkin pehmentänyt parhaansa mukaan mahdollista hyödyttömyyden tunnetta, joka väkisinkin iski joihinkin heistä, sanomalla, että todellisessa maailmassa hänen iskuryhmänsä olisi todennäköisesti heitä hyödyttömämpi. Hän muistutti, että virtuaalitodellisuuden oma ohjelmisto antoi asukkailleen kykyjä perustuen asukkaiden omien alitajuisten halujen mukaan.
Nitroa ja Karia lukuunottamatta, jotka olivat kummatkin poikkeuksia toisiinsa mitenkään liittymättömistä syistä, hänen iskuryhmänsä jäsenten alitajuiset halut liittyivät taistelukykyyn ja vihollisen tuhoamiseen. Ehkä näillä yksilöillä oli ollut jokin syvä, käsittelemätön voimattomuuteen ja epäoikeudenmukaiseen kohteluun liittyvä trauma, jonka johdosta heidän valepersoonansa oltiin ohjelmoitu palvelemaan näiden pelkojen vaimentamista. Tästä voitiin päätellä, että he olisivat todellisessa maailmassa kaikkea muuta, kuin huipputaistelijoita, vaikka tosin monet heistä mahdollisesti olivatkin sotataktisessa ajattelussa erittäin motivoituneita.
Kuten odottaa saattoi, Nitron ja hänen ryhmänsä lähdöstä ei mennyt kauaakaan, kun Torkku ja Gerhart alkoivat osoittaa merkkejä vieroitusoireista.
Huolimatta Sampon yrityksistä muistuttaa kumpaakin siitä, miten heidän riippuvuutensa oli erityisesti täällä heidän kehoihinsa ja jopa aivoihinsa täysin liittymättömiä, kuviteltuja riippuvuuksia, olivat kumpikin alkaneet jo muutamissa minuuteissa olemaan epätoivoisia ja riidanhakuisia.
Tilanteen ollessa jo muutenkin erittäin ahdistava koko ryhmälle, Sampolla ja Jaakolla oli ollut täysi työ pitää omia hermojaan kurissa Torkun ja Gerhartin vollottaessa aineiden perään ja tiuskiessaan kaikille.
Ennen kuin asiat olivat luisuneet siihen ilmiselvään pisteeseen, jossa Jaakko olisi Sampon hiljaisen hyväksynnän siivittämänä hyökännyt molempien kimppuun, oli Perttu ammattimaisesti sammuttanut koko tilanteen ja saanut pojat rauhoittumaan, kuin kaiken nähnyt ja kokenut päihdetyöntekijä.
Siitä huolimatta heidän hermonsa olivat olleet miltei riekaleina siinä vaiheessa, kun he vihdoin olivat kuulleet Nitron ja hänen iskuryhmänsä saapuvan Happokatu 5:n tehdashallin revitystä ovesta sisään. Helpotus oli vyörynyt heidän ylitseen, mutta tieto siitä, että Pave olisi heidän mukanaan väritti tätäkin helpotusta tietynlaisella pelolla.
Kyseinen pelko oli pahentunut huomattavasti, kun heille valkeni, ettei Pave ollut mitenkään tainnutettu, köytetty tai mitenkään muutoinkaan vangittu. Ennemminkin näytti siltä, kuin hän olisi ollut osa tiimiä. Tosin Paven käytös oli täysin erilaista verrattuna totuttuun ja erityisesti Sampoa häkellytti se vaiva, millä Pave yritti vakuuttaa kaikkia paikallaolijoita antamaan hänen läsnäolonsa anteeksi.
"Kenenkään teistä ei tarvitse antaa mulle anteeksi ja mä olen pahoillani, että te ootte pakotettuja jakamaan tämä hetki mun kanssani..." hän oli vuolaasti sanonut "... mutta koska meillä ei ole muitakaan vaihtoehtoja, meidän on pakko hoitaa tää pakomatka täältä yhdessä" hän oli jatkanut ilme täynnä katkeroitunutta katumusta.
Vaikka Perttu, Sampo, Jaakko, Torkku ja Gerhart olivat kaikki olleet tietoisia Paven välttämättömyydestä, he eivät silti voineet olla muuta kuin äärimmäisen valppaana ja pelokkaana tämän vanhan vihollisensa edessä.
Nitro oli lopulta puuttunut tilanteeseen sanomalla: "Huolimatta kaikesta pahasta, mitä poikani on tehnyt, en voi kieltää yhtä erittäin tärkeää seikkaa..." mutta ennen kuin Nitro oli ehtinyt lopettaa, oli hänet keskeyttänyt Mika iskemällä loppupäätelmän hänen puolestaan pöytään: "Aristokraatit on kuolleita ja se on Paven ansiota!"
Tämän kuullessaan kaikki tehdashallissa odottaneet saivat pienimuotoiset hepulit, eivätkä aluksi suostuneet uskomaan kuulemaansa.
Sampo oli ollut erityisen epäileväinen ja hänen mieleensä oli jopa juolahtanut, että koko tilanne olisi pelkkä aristokraattien muodostama juoni. Sampo oli melkein suunniltaan pelosta ajatellessaan, että Pave olisi aristokraattien avulla tappanut Nitron ja tämän iskuryhmän ja paraikaa ehkä leikittelisi naamioituneiden aristokraatti-ystäviensä kanssa heidän kustannuksellaan. Katsellessaan Nitroa, Sampon pelot olivat kuitenkin haihtuneet, sillä Sampo oli ajan myötä sen verran paljon viettänyt aikaa Nitron kanssa, että jotenkin selittämättömästi vain tiesi, että hänen katselemansa havainnoitava ilmentymä kuului ihka aidolle Nitro Kuittisen persoonalle. Sen lisäksi hän oli myös muistanut, miten Nitro oli aikaisemmin selittänyt, että tehdashallin suojatulle alueelle oli mahdotonta päästä ketään muuta, paitsi eläviä ihmismieliä. Presidenttikin oli vain törmännyt näkymättömään seinään, kun silloin aikaisemmin oli yrittänyt seurata Pavea alueelle.
"Kun me päästään täältä, mä voin vaikka lähteä lopuksi elämääni omille teilleni, eikä kenenkään teistä enää ikinä tarvitse edes haistaa mun suuntaani", Pave oli anteliaisuutta säteillen julistanut.
Meni joitakin minuutteja siinä, kun asioiden kulkua oltiin selitetty Pertulle, Sampolle, Jaakolle, Torkulle ja Gerhartille, mutta lopulta heidän pelonsekainen ahdistuksensa oli laantunut sen verran, että he kykenivät rentouttamaan mielensä valmistautuakseen prosessiin, jolla heidät kaikki saataisiin vapautettua.
Nitro antoi ryhmälle samat ohjeet, kuin aikaisemminkin, mutta pääasiassa ne oltiin suunnattu Pavelle.
Pave katseli hieman hämmentyneenä, mutta tottelevaisen oloisena nyökkäsi Nitrolle ja tarkkaavaisesti jäi odottamaan rivin muodostumista.
Kuten aikaisemmin, heidän rivinsä muodostui sen järjestyksen mukaan, mikä tuntui kaikista luonnollisimmalta ja tämän johdosta Hakke, kasvot vääntyneenä sarkastiseen virneeseen ojensi kätensä Pavelle, joka hetken emmittyään tarttui tämän toisesta kädestä ja jäi odottamaan jännittyneenä tilanteen alkamista.
Mika oli ensimmäinen, joka alkoi hokemaan koodia, eikä mennyt kauaakaan, kun loput heistä seurasivat perässä.
Epäröivä Pave liittyi kyberneettiseen kuoroon viimeisenä, mutta pääsi mukaan rytmiin kiitettävällä vauhdilla.
Nitro odotti hetken, jotta kaikki olisivat yhteisessä sävelessä koodin hokemisessa ja aloitti sitten oman osuutensa, tällä kertaa kuitenkin varmana siitä, että operaatio onnistuisi siten kuin pitikin.
Yhtenä surun aiheena hänellä tosin oli se, ettei hän varmasti olisi missään tilassa auttaakseen muita sopeutumaan todelliseen maailmaan. Hän pelkäsi, että hänen vaimonsa joutuisi yksin opettamaan niille tuhansille selviytyneille alkeita ei vain toimimaan tutkimuslaitoksella, vaan myös ylipäätänsä toimimaan ihan perusasioissa. Hän tiesi, että muutamaa mahdollista poikkeusta lukuunottamatta, suurin osa kaikista selviytyneistä joutuisi lopun elämäänsä tyytymään siihen valepersoonaan, minkä virtuaalimaailman ohjelmisto oli heille asentanut. Hänestä kuitenkin tuntui, kuin hän olisi taas unohtanut jotain hyvin tärkeää, ehkä jopa elintärkeää liittyen tämänhetkisiin pohdintoihinsa. Hokiessaan komentojaan, hänen sydämensä täyttyi kuitenkin toivosta, sillä ainakin Sami ja Lumi olivat muistaneet mitä he olivat olleet, ennen kuin heidät oltiin väkisin kytketty keinotodellisuuteen sen jälkeen, kun Nitron valvonnan alaiset kirurgit olivat asentaneet heidän päähänsä tarvittavat laitteistot. Hän toivoi todella, että vaikka Sampo ja Jaakko eivät kykenisi muistamaan mitään muuta vanhoista persoonallisuuksistaan, he jostain alitajuntansa uumenista muistaisivat kirurgintaitonsa. Nitro tiesi, että ellei kaikilta kytketyiltä saataisi irrotettua kytkentään välttämätöntä implanttia, he kaikki kuolisivat ajan myötä laitteen aiheuttamaan aivojen rappeumatilaan. Nitro ajatteli myös Erkkiä, Torasia, Hakkea ja Arenia, sotateollisuuskompleksille työskenteleviä tutkimuslaitokseen palkatun yksityisen turvallisuuspalvelun sotilaita. Hän muisteli, miten Hakke, heistä korkea-arvoisin, fanaattisesti sotateollisuuden saavutuksiin uskova upseeri oli kieroillut inhoamansa Erkin ja Torasin kytkettäväksi virtuaalimaailmaan ja miten tämän sotilaspalvelija Aren oli lopulta kostoksi junaillut Haken kytkettäväksi samaan koneeseen hänen ystäviensä Erkin ja Torasin kohtalosta suivaantuneena. Aren oli sittemmin huolesta sekaisin vaatinut Nitrolta, että hänetkin kytkettäisiin koneeseen, jotta hän voisi suojella ystäviään siellä. Nitro oli tietenkin sopivasti jättänyt mainitsematta täysin sitä, miten koneen oma ohjelmisto asentaisi täysin uuden persoonan kytkettyihin. Lopulta koneeseen oltiin kytketty todella värikäs katras ihmisiä parhaiden tutkimustulosten saavuttamiseksi. Jotkut, kuten Torkku ja Gerhart olivat superrikkaiden perheiden nuorimpia vesoja, jotka oltiin houkuteltu kytkettäväksi lupauksilla ikuisesta digitaalisesta paratiisista, kun taas toiset, kuten Kari, olivat olleet yksiä niistä tuhansista nettipeleihin riippuvaisista ihmisistä, jotka olivat osallistuneet kilpailuun, jonka pääpalkintona oltiin tarjottu samaa kaunista valhetta. Se, mitä kilpailuun osallistuneet eivät tienneet oli, että mitään oikeaa kilpailua ei koskaan ollutkaan: haluttiin vain saada mahdollisimman moni ilmoittautumaan halukkaiksi, jotta paikat saatiin täytettyä. Maailmassa oli silloin enemmän kuin tarpeeksi aivopestyjä digitaalisiin laitteisiinsa riippuvaisia ihmisiä täyttämään kaikki virtuaalimaailman paikat, mutta sen, minkä sotateollisuus tiesi, oli ettei tämän kaltaisista ihmisistä yksinään kykenisi saamaan aikaiseksi yhteisöä, jonka tutkimustiedoista olisi mitään hyötyä. Virtuaalimaailmaan oli heidän lisäkseen saatava myös niitä, jotka eivät ikimaailmassa suostuisi kytkettäväksi keinotekoiseen maailmaan, jossa he olisivat täysin tutkijoiden ja myöhemmin kyberneettisten huolto-orjien armoilla. Tarvittiin ihmisiä, kuten Perttu, kuten Sami ja Lumi. Myöhemmin jopa tutkimuslaitoksen omaan henkilökuntaan kuuluvat sopivat vallan mainiosti, jos he osoittautuivat riskitekijäksi projektille. Erkki, Toras ja Jaakko olivat osoittautuneet sellaisiksi siitä yksinkertaisesta syystä, että olivat osoittaneet katumusta osuudestaan. Nitro oli myös huolissaan siitä, että vaikka hän jollain ilveellä olisikin kykeneväinen toimimaan vaurioistaan huolimatta todellisessa maailmassa, ainakin Lumi tunnistaisi hänet kirurgisten operaatioiden valvojaksi. Nitro luonnollisesti oli ohjelmoinut oman virtuaalisen muotonsa näyttämään aivan erilaiselta, kuin todellisessa maailmassa ja viimeistään todelliseen maailmaan päästyään ei olisi Samille, eikä Lumille enää mitään epäselvyyksiä hänen absoluuttisesta johtoasemastaan koko operaatiossa. Nitro myös muistaa, miten oli valehdellut operaatiota sen alkuvaiheessa rahoittaneille maailman rikkaimmille miehille ja naisille, että heidän pakkomielteisesti unelmoimansa ikuinen elämä olisi saavutettavissa heidän teknologiallaan. Nitro tiesi varsin hyvin, että ihmisen mieltä ei voida siirtää koneeseen ja sitä kautta uuteen kehoon. Ihmismieli, ihmisen aivot ja keho eivät vain yksinkertaisesti toimineet sillä tavalla, mutta he eivät koskaan olisi rahoittaneet operaatiota, ellei tätä mahdollisuutta oltaisi roikotettu heidän edessään kuin mehevää paistia nälkäisen koiran edessä. Nitro muistaa, miten suurta mielihyvää hän tunsi, kun heidän mielensä lopulta pyyhittiin olemattomiin ja kone vain kopioi jonkinlaisen persoonan irvikuvan heistä binäärikoodin muodossa. Sotateollisuuden pamput olivat olleet ainakin virallisesti raivoissaan, kun olivat tajunneet, mitä oli tapahtunut, mutteivät kuitenkaan millään tavalla olleet edes pistäneet täytäntöön minkäänlaisia rangaistustoimenpiteitä, todeten vain, etteivät siinä vaiheessa voineet päästää Nitroa menemäänkään. Hän yksinkertaisesti oli liian arvokas.
Nitro havahtui muistelmistaan, kun huomasi, että heidän aloittamansa käyttäjien irrotusmekanismin aktivointi oli vihdoin alkanut toimia ja miten pikkuhiljaa he kaikki alkoivat katoamaan hänen silmiensä edessä. Nitro lopetti komentojen hokemisen, ilmoitti kaikille, että heidänkään ei enää tarvinnut muuta, kuin odottaa, mitä tuleman piti.
Lumi tunsi, miten järkyttävän kylmä hänelle oli tullut ja saman tunsivat kaikki muutkin.
Koko tehdashallin sisus alkoi vääntyilemään heidän edessään, muistuttaen jotain värikästä taikinaa; taikinaa, jota vatkataan ja sitten kenelläkään ei ollut enää harmainta aavistustakaan siitä, miten edes liikutaan saati ajatellaan. Kaikki oli pelkkää sekavaa kauhua, kunnes vihdoin, ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen, he alkoivat havaitsemaan jotain silmiensä edessä. Jotain kolkkoa, steriiliä ja kammottavaa.
64 - Totuuden verso
Lumi tunsi massiivista kipua jänteissään ja lihaksissaan, mutta se ei ollut pahinta, mitä hän tunsi. Vahvin epämukavuus, mikä hallitsi melkein jokaista solua hänen kehossaan oli kammottava kylmyys ja nälkä. Hän myös tunsi jotain muovista ja kammottavaa kurkussaan ja meni monia minuutteja, ennen kuin hän tajusi sen olevan jonkinlainen ruokintaletku. Hänestä tuntui, ettei kipujensa takia kyennyt nostamaan raajojaan. Hän vaistomaisesti oli alkanut hengittämään itsenäisesti ja tämän johdosta hänestä alkoi tuntumaan siltä, että hän tukehtuisi suustaan ja sieraimistaan törröttävien letkujen johdosta. Hän onnistui pakottamaan surkastuneet lihaksensa tottelemaan aivojensa antamaa käskyä ja riuhtaisi letkut rajusti irti: siitä syntyvä rahisevan tuskan aalto sai hänet parahtamaan ja kiljumaan. Hänen päänsä laskeutui takaisin viistossa makuuasennossa olevan penkin selkänojaa vasten ja hän alkoi itkemään. Itku oli hiljaista ja voimatonta, sillä Lumi ei ollut käyttänyt kehoaan enää vuosikausiin.
Tosin hänen lihaksissaan olevat kytkennät saattoivat vihjata siitä, että hänen, kuten kaikkien muidenkin, kehojen lihaksistoa oltiin pidetty yllä säännöllisillä kontrolloiduilla sähköiskuilla. Kytkettyjen kehot eivät saaneet mennä liian rappeutuneeseen tilaan, johon ne olisivat pakostikin menneet vuosikausien makaamisen johdosta ilman jonkinlaisia toimenpiteitä.
Lumi yritti tarkentaa katsettaan, muttei aluksi kyennyt. Hän kykeni päättelemään, että hänen täytyi olla jonkinlaisessa hämärästi valaistussa massiivisessa hallissa, jossa haisi ruosteelta ja desinfiointiaineelta.
Hän ei osannut sanoa, oliko aikaa mennyt kymmeniä minuutteja, vaiko useita tunteja siihen mennessä, kun hänen näkönsä tarkentui ja hän kykeni näkemään koko kauheudessaan, missä hän oikein oli: kymmeniä metrejä pitkä ja ehkä satoja metrejä leveä metallinen halli, jossa oli jonoittain ja riveittäin viistoon makuuasentoon säädettyjä tuoleja joiden päällä makasi tuhansittain sairaalan vuodepotilasvaatteisiin puettuja ihmisiä.
Kaikkien takaraivoista törrötti esiin läjä johtoja ja jokaisella oli kasvot täynnä letkuja ja raajat täynnä johtoja. Jotkut heistä olivat alkaneet vaivalloisesti siirtelemään käsiään ja jalkojaan ympäriinsä ja päästelemään epäterveitä korisevia ääniä.
Lumi yritti nousta seisomaan, mutta huomasi, että raju letkujen repiminen oli vienyt miltei kaikki hänen viimeistenkin voimiensa rippeet. Hänestä tuntui, että pelkkä hengittäminen vei kaiken keskittymisen ja voimavarat.
Hän tunsi surua ja raivoa sen johdosta, ettei voinut mennä auttamaan niitä raukkoja, jotka selkeästi tunsivat itsekin tukehtuvansa kurkkuunsa survottuihin putkiin. Ne varmasti auttoivat heitä tiedottomassa tilassa, kun heidän lihaksensa olivat olleet täysin velttoina ja hervottomina saamaan happea ja ruokaliuosta, mutta nyt ne olivat vain kehon normaalitoiminnan esteenä.
Entäs Sami? Missä Sami on!?
Lumi sai juuri ja juuri nostettua päätään nähdäkseen paremmin ympäristöänsä, ennen kuin se taas valahti velttona selkänojalle.
Hän järkytyksekseen oli nähnyt lattialla vilauksen jostain epämuodostuneesta, todennäköisesti kuolleesta ihmisestä, joka oli ollut täynnä muovisia ulokkeita. Olivatko nämä hirvitykset joskus pitäneet heistä huolta ja olivat sittemmin vain kuolleet pois kun ei ollut enää ketään huoltamassa niitä, oli Lumi mietiskellyt kauhulla.
Taas minuutit kuluivat.
Voihkinnan sekä korisevien äänien määrä alkoi kasvamaan ja Lumi oli miltei seota ahdistuksesta, kunnes hän näki jotain edessään, joka sai kaiken hädän ja huolen valumaan hänen päältään: se oli Sami joka seisoi omilla jaloillaan Lumin edessä, hymyillen, katse täynnä myötätuntoa ja rakkautta.
Lumi ei osannut sanoin kuvailla sitä riemua, jota hänen miehensä näkeminen hänessä synnytti ja hän olisi parahtanut itkuun ilosta, jos olisi jaksanut.
Sami lähestyi ja päästyään tämän vierelle hän alkoi hellästi silittämään Lumin päätä ja poskea.
Lumi oli miltei onnesta sekaisin ajatellessaan, että kaikista kauheuksista huolimatta, hän pystyi luottamaan siihen, että hänellä oli mies, joka rakastaisi häntä, niin myötä kuin vastoinkäymisissä, ikuisesti.
Hetken siliteltyään hänen kasvojaan, Samin kädet alkoivat valumaan hitaasti kohti tämän kaulaa ja sitten tapahtui jotain, mitä Lumi ei olisi osannut odottaa edes kammottavimmissa painajaisissaan: hitaasti ja varovasti mies alkoi puristaa häntä kaulasta molemmin käsin. Vahvat sormet vain tiukentuivat ja tiukentuivat Lumin kaulan ympärillä ja massiivinen raivon, epäuskon ja epätoivon tunne valtasi hänen mieltään sanoinkuvaamattoman vahvana, kun hän ajatteli, että hänen oma rakas miehensä oli juuri murhaamassa häntä.
Mitä ihmettä tämä merkitsee, eikö meillä ollut kaikki pahimmat riidat ja vihanpidot jo selvitetty, olenko minä loukannut rakastani niin hirveällä tavalla, ettei hän ole tähänkään päivään asti voinut antaa sitä minulle anteeksi ja nyt kaiken kokemansa jälkeen tämä raivo purkautuu hänessä ennen näkemättömällä tavalla. Mikä häneen on mennyt, miksi minun kaikista rakkaimpani tekee tätä minulle, onko hän lopullisesti menettänyt järkensä? Jumala auta meitä, Isä Jumala auta.
Kaikkia näitä asioita pyöri Lumin päässä samalla kun sekunti sekunnilta hän tunsi lähestyvänsä kuolemaa.
Hän katsoi miestä silmiin ja näki yhä myötätunnon ja rakkauden paistavan niistä eikä nainen voinut muuta kuin päätellä, että nämä silmät, vaikka kuinka paljon ulkoisesti näyttivätkin hänen miehensä silmiltä eivät voineet kuulua Samille.
Mies sanoi jotain hyvin hämmentävää: "Usko pois, tämä on kaikkien parhaaksi. Jos tietäisit, miksi teen tämän, pitäisit minua sankarina."
Lumi oli täysin hämmentynyt, hän ei todellakaan ymmärtänyt, mistä tämä mies oikein puhui. Sitten hän näki jotain, mitä ei voinut uskoa todeksi: häntä kuristavan miehen takana jolkotti selkeästi hyvin uupunut, mutta määrätietoista vimmaa säteilevä mies, joka näytti täsmälleen samalta, kun se, joka häntä paraikaa oli tappamassa.
Takana jolkottava mies nosti jotain raskasta ja metallista päänsä yläpuolelle ja päästyään tarpeeksi lähelle hän iski Lumia kuristavaa miestä niin kovaa takaraivoon, että Lumi näki verta roiskuvan tämän päästä kaaressa.
Murhamies päästi irti Lumin kurkusta ja mies hänen takanaan asettui kohteensa makaavan ruumiin äärelle ja iski tätä vielä kolme kertaa päähän esineellä, joka osoittautui jonkinlaiseksi irti repeytyneeksi pöydän jalaksi.
Mies käänsi katseensa Lumia kohti ja tiputti esineen todennäköisesti tahallaan suoraan maassa makaavan miehen pään päälle, tarttui Lumin käsivarsista ja tulisesti suuteli tätä.
Lumi ei tajunnut paljoakaan, mistä oikein oli kysymys, mutta ymmärsi kuitenkin sen, että häntä suuteleva mies oli aivan varmasti Sami Korpimäki, hänen rakas aviomiehensä, hänen aarteensa.
Lumi vastasi suudelmaan parhaan kykynsä mukaan, vaikka olikin miltei turta ja kykenemätön liikkumaan.
Suudelman jälkeen ensimmäinen asia, mitä Sami sanoi oli: "Voi hyvä Luoja, että kaikkialle voikaan sattua näin paljon." Hän halasi vaimoaan ja sanoi: "Luojalle kiitos, että mä pääsin tänne ajoissa. Kiitos rakas, että jaksoit pinnistellä hengissä." Hän alkoi itkemään ja nyyhkyttämään hysteerisesti samalla kun suuteli ja halasi rakkaintaan äärimmäisellä antaumuksella.
Lumi yritti parhaansa mukaan vastata suudelmiin, vaihtelevalla menestyksellä, lopulta vain antautuen suudeltavaksi tuntien rajattoman ilon valtaavan mielensä, sydämensä ja sielunsa, kun hän sai lopulta sanotuksi miehelleen: "Rakkaani."