Taivalmäki - Jalostettu Kuolema 3: luvut 45-48
45 - Aikataulussa
Neljä hyvin rauhatonta ihmistä oleskeli uupuneina tukikohdan raunioiden keskellä, jonka rakennuksissa riehuneet liekit olivat jo ehtineet sammua miltei kokonaan.
Mika ja Luna pitivät toisiaan tiukassa halauksessa, lihakset jännittyneinä kuin peläten pienimmänkin otteen löysäämisen tempaavan toisen pyörremyrskyn mukana, joka on heidän nykyinen todellisuutensa.
Hakke seisoskeli Nitron vieressä, selkeästi yrittäen suurella vaivalla pidätellä sisällään mylläävää kauhua, huomattavasti suuremmalla menestyksellä, kuin miten oli muutamia kymmeniä minuutteja aikaisemmin fyysisellä tasolla onnistunut. Hän katseli ympärilleen, nosteli jalkojaan, venytteli käsiään ja kysyi Nitrolta: "Miksi me oikein venataan täällä?"
Nitro katsomatta edes Haken suuntaan vastasi tiukalla äänensävyllä: "Me odotetaan sun parasta agenttias, sitten saat varautua pökerryttävään matkaan kohti CEE:n alueita ja siitä vielä pökerryttävämpään matkaan kohti todellisuutta!"
Hakke oli lievästi häkeltynyt vastauksesta eikä oikein osannut sanoa, johtuiko se siitä, ettei Hakke ole enää vuosiin tottunut suoraan, rehellisen komentelevaiseen äänensävyyn, jota Nitron vastaus pursusi vai puhtaasti siitä, että häntä muistutettiin Aren Fredriksin olemassaolosta. Oli miten oli, Hakke näytti pohtivan vastausta tovin, ennen kuin oletettavasti suostui alistumaan tilanteeseensa ja silminnähden rauhoittui, tai ainakin teeskenteli rauhoittuvansa.
Nitro käänsi katseensa metsänreunan suuntaan ja alkoi hymyilemään: "Jopas sitä ollaan täsmällisiä" hän sanoi itsekseen.
Hakke päätteli, että Nitro näki jotain kaukaisuudessa, muttei ainakaan itse erottanut yhtikäs mitään, kunnes noin puolisen minuuttia myöhemmin hän havaitsi yksinäisen hahmon juoksevan ulos metsästä.
Aren, jota Hakke ei aluksi meinannut tunnistaa, yllätti tämän pahanpäiväisesti, kun hän aivan ensimmäisenä tervehti vanhaa, aina niin ärsyttävästi varjoissa toiminutta työnantajaansa hyvin itsetietoisesti virnuillen: "Terve, Bingo!"
Hakke vaistomaisesti purskahti meuhkaamaan: "Mitä helvetin vittua! Ennätysajassa mun kaikista varjelluin salaisuuteni on jo niin yleistä tietoa, että siitä yhtä hyvin voitaisiin juoruta vanhojen pubiruusujen ompeluseurassa!"
Nitro vilkaisi Hakkea samaan aikaan sympaattisesti, pilkallisesti ja murhaavasti, joka Haken silmissä oli äärimmäisen vaikuttava saavutus.
Tämän myötä 'yhtiön' toivottavasti henkisesti irtisanoutunut toimitusjohtaja rauhoittui, peittäen olemuksensa itsetietoisen, humoristisen vaatimattomuuden verhoon. Hyvin harjoitellun kuoren sisällä tosin Haken mielessä kiehui: nimittäin syyllisyys. Itse asiassa tässä vaiheessa Hakke vihasi itseään äärimmäisellä vimmalla. Todellisesta ammatistaan huolimatta Hakke ei kuitenkaan voinut sille mitään, että oli aina suhtautunut Erkkiin ja Andrehen kuin hyviin ystäviin. Rehellisesti sanottuna he olivat hänen ainoita oikeita ystäviään. Hän ei ainoastaan ollut valehdellut heille huippu-urheilijan tahdilla miltei joka hetki kun heitä näki, vaan oli myös asettanut heidät sanoinkuvaamattomaan vaaraan, uudestaan ja uudestaan heittäen heidät pahimpien vihollistensa kynsiin. Hän oli heidän pahin vihollisensa. Hakke oli täysin lyöty, hän ei enää kyennyt valehtelemaan edes itselleen. Hän ei voinut muuta, kuin laskea päänsä hartioidensa väliin ja hyvin hiljaisella äänellä sanoi: "Mä taisin todella pilata kaiken, vai mitä?"
Hän yllättyi taas kerran kun sekä Nitro, että Aren tulivat hänen luokseen ja asettivat kätensä lempeästi hänen olkapäilleen.
Nitro vastasi Hakelle: "On suuri ero onnistua pilaamaan kaikki ja vain melkein pilata kaikki!"
Hakke nosti päätänsä ja katsoi kumpaakin.
Epäusko ja kiitollisuus paistoi hänen silmistään kun Aren jatkoi: "Olet ollut hyvin, hyvin paha kundi. Mutta usko kun sanon, että Herra Jumala voi antaa anteeksi myös sinulle!"
Hakesta näki, että hän oli vain puolen sekunnin päästä itkukohtauksesta ja hän halasi Arenia niin rajusti, että Aren säikähti.
Järkytyksestään toivuttuaan hän kuitenkin vastasi halaukseen.
Rutistaen Arenia, Hakke sanoi tälle: "Anna anteeksi, että mun takia sua on kidutettu..." Hän purskahti itkuun ja sopersi: "... ja mun takia sä oot myös itsekin kiduttanut muita! Mun takia sut värvättiin yhtiöön alunperinkin jo lapsena!"
Haken nyyhkyttäessä hysteerisesti Nitro sanoi kuuluvasti: "Arenin ja sun muistot on keinotekoisesti asennettuja, joten ei voi olla varmaa, mitkä sun pahoista teoista on oikeasti sun itsesi päättämiä ja mitkä niistä on näitä valemuistoja."
Hakke käänsi itkuisen, nyt jo melkein vihaista hämmennystä täynnä olevan katseensa Nitroa kohti, joka jatkoi: "En ole varma, onko enää edes mahdollista saada teidän alkuperäisiä muistoja koskaan takaisin, tiedän vain sen, että meitä kaikkia odottaa täysin uusi alku siellä, minne ollaan menossa!"
Tässä vaiheessa Mika ja Luna olivat kävelleet heidän luokseen ja katselivat hämmentyneinä koko tilannetta; he eivät koskaan olleet nähneet Hakkea tuossa jamassa. Sitten Mika ja Luna säpsähtivät. Näytti siltä, kuin heitä oltaisiin juuri lyöty mailalla päähän ja hämmentyneen järkytyksen vallassa Mika sanoi Hakelle: "Mä muistan sut..." Hän käänsi katseensa Nitroa kohden ja sanoi tälle: "Mä muistan!" Mika alkoi hieroa kasvojaan rajusti. Kun hän laski kätensä, hän sanoi Nitrolle: "Mä muistan kaupungin, missä mä asuin lapsena. Mä muistan elämän, mitä mä elin." Mika alkoi katselemaan Lunaa, joka oli alkanut hymyilemään säteilevästi: "Me ollaan ihan oikeasti naimisissa!" Mika sanoi riemuissaan. He halasivat toisiaan ja alkoivat tanssia ja hyppiä. Mikan huudettua riemuissaan: "Meidän rakkaus ei olekaan ohjelmoitua valhetta! Me ollaan ihan oikeasti naimisissa!" hän pysäytti heidän tanssinsa, katsoi intensiivisesti vaimoaan suoraan silmiin ja sanoi: "Sä osaat puhua! Tai ainakin osasit silloin." Luna ei kuitenkaan sanonut tähän sanaakaan, hän vain katsoi miestään yhä säteillen ilosta, jonka jälkeen Mika käänsi katseensa loppuryhmää kohden ja sanoi heille: "Me muistetaan kaikki."
Mutta ennen kuin he ehtivät riemuita asiaa yhtään enempää Haken kasvot olivat valahtaneet lakananvalkoisiksi. Hän värisevällä äänellä sanoi: "Hetkinen... missä on Erkki?" ja käänsi huolestuneesti katseensa kohti Nitroa: "Kaiken järjen mukaan Erkin olisi jo pitänyt tointua mun antamasta tällistä ja juosta mun perässä tänne!"
Haken ilme muuttui kauhunsekaiseksi, kun hän lisäsi: "Ei se isku nyt niin kova voinut olla... ei saanut olla!"
Nitro olisi tuntenut, jos Erkki olisi menettänyt henkensä, mutta kaikessa kiireessään oli todella unohtanut hänet ja alkoi tuntemaan nyt epämääräistä kauhua itsekin asian johdosta. Ajatuksia on järkyttävän vaikea pitää kasassa tässä paikassa, mutta Nitro ei voinut muuta, kuin syyttää itseään tästä hyvin nolosta mokasta. Miten hän saattoi unohtaa Erkin. Nitro katsoi Hakkea ilme täynnä myötätuntoa ja sanoi tälle lohdutukseksi: "Sun iskus ei varmasti ole voinut sitä viivästyttää, tässä täytyy olla jotain muuta meneillään..." ja kuin vastauksena tähän he huomasivat yläpuolellaan massiivisen lentävän lautasen.
Kukaan ei ollut kuullut tai huomannut mitään, se vain yhtäkkiä oli ilmaantunut kuin tyhjästä.
Jopa Nitro oli täysin yllätetty, eikä hänkään ehtinyt reagoida mitenkään, kun lautasesta sinkoutui massiivinen säde heidän ylleen, ja jokainen heistä rysähti maahan kuin täyteen ahdettu vaatesäkki.
Sitten lautasen pohjasta avautui keskeltä luukku, johon he kaikki imeytyivät hitaasti, mutta pysäyttämättömästi kuin puoliteholle säädettyyn imuriin.
46 - Matkalla Happokatu viiteen
Kari, Perttu, Jaakko, Torkku, Gerhart, Sampo ja Andre olivat kaikki ahtautuneet Karin varastamaan ruosteenruskeaan pakettiautoon joka oli kiitämässä puiden ympäröimää asfalttitietä pitkin määränpäänä Happokatu 5.
Pakettiautoa ajava Andre yritti parhaansa mukaan pitää jonkinlaista tasapainoa täyden vauhdin ja turvallisten käännösten välillä. Nitro, ennen kuin oli vienyt heidät Erkin rakennukselle, oli antanut heille tarkat ohjeet siitä, miten tähän hylättyyn CEE:n peitetehtaaseen oikein ajettiin ja vakuuttanut, että tiekyltit sinne johtavilla teillä olivat vielä pystyssä. Sampo ja Jaakko vierellään hän tunsi suurta iloa, että oli tajunnut napata rakennuksen lukitusta varastosta -jonka oven Karin oli täytynyt repiä irti avainten puutteen vuoksi- hänelle itselleen, Sampolle ja Pertulle käsiaseet sekä sopivan määrän luoteja. Andren mielessä oli toki käynyt, että käsiaseet nykyinen uhka huomioonottaen saattoi hyvinkin olla yhtä tyhjän kanssa, mutta siitä huolimatta tunsi tietynlaista turvallisuudentunnetta saadessaan taas kantaa jotain, joka sylkee luoteja. Hän myös uskoi, että olisi ollut tyhmää jättää niitä pölyyntymään varsinkin, kun he todennäköisesti eivät enää koskaan olisi palaamassa takaisin sinne.
Tavaratilassa istuskelevat Kari, Perttu, Torkku ja Gerhart yrittivät parhaansa mukaan olla lentelemättä turvalleen joka kerran, kun auto kääntyi. Tavaratilassa kun ei ollut minkäänlaisia penkkejä tai telineitä pultattuna seiniin, josta pitää kiinni.
Kari oli harmissaan, kun hänen ei sallittu ottaa mukaansa isoa säkkiänsä, joka oli sisältänyt kaikki hänen varastamansa oluet ja viinakset.
Torkku ja Gerhart olivat myöskin asiasta hyvin harmissaan, ja laskuhumalaisena yrittivät pitää toisiaan jotenkin hereillä keskustelun voimin.
Gerhart sanoi Torkulle: "On tääkin yks helvetin loistava aika alkaa selvistelee!"
Kohtaloonsa alistunut Torkku vastasi: "Ota nyt huomioon, että me ollaan nyt menossa johonkin uuteen todellisuuteen!" Hän näytti miettivän ja sitten jatkoi: "Tai jotain... mitä tahansa vois mennä vikaan, jos tällaseen hankkeeseen lähtis ympäripäissään!"
Gerhart ei sanonut mitään vaan tyytyi nyökkäämään ystävänsä viisaista sanoista selkeästi rauhoittuneena.
Perttu ryömi poikien vierelle, hänen kasvojensa parkkiintunut iho toi poikien mieleen lakatun puupölkyn, jonka hiomisessa ollaan nähty erityistä vaivaa sen eteen, että voitaisiin säilyttää sen alkuperäinen muotokieli. Hänen silmistään näkyi tietynlainen halu alkaa valaa lohtua ja toivoa heidän vaikeaan tilanteeseensa: "Te varmaan pystytte päättelemään mun kauniista ulkomuodostani, ettei mullekaan toi menoveden ryystäminen oo mikään ihan vieras juttu!"
Pojat havahtuivat kuin unesta ja katselivat Erkin uskollista talonmiestä ensin epäuskoisella ärtymyksellä, sitten alistuneella hyväksynnällä: kaveri varmasti tiesi, mistä puhui.
Perttu jatkoi: "Mä olen juonut itteni aivan liian monta kertaa sellaseen kuntoon, että mut on täytyny viedä sairaalaan verenmyrkytyksen johdosta. Mun oli pakko lopettaa juominen siinä vaiheessa, kun joka ikinen kerta, kun mä heräsin krapulassa, mä sain niin kovan sairaskohtauksen, että olin miltei kuolla kouristuksiin."
Pojat olivat hieman hölmistyneitä tästä, he kyllä olivat kuulleet saman litanian vaikka kuinka monta kertaa alkoholin vaaroista, mutteivät koskaan olleet oikein sisäistäneet sitä. Niin kauan, kun he uskoivat, että he aina voisivat lähteä uudestaan ryyppäämään, heitä ei voinut vähempääkään kiinnostaa kyseisen toiminnan vaarallisuus. Nyt, ymmärtäessään, että tämä vaihtoehto saattaisi olla täysin pois laskuista, mahdollisesti lopun heidän elämäänsä, he olivat valmiimpia ottamaan todesta sen, mitä tällä vanhalla juopolla oli sanottavanaan. Kumpikin vilkaisi Pertun olan yli kohti Karia, joka tärisi vieroitusoireiden kourissa ja piteli käsiään vasten rintakehäänsä huohottaen raskaasti.
Perttu huomasi tämän ja huikkasi Karille: "Oot urhea mies! Kestä vielä, niin asiat kyllä paranee" johon Kari reagoi nyökkäämällä rajusti, muttei kyennyt sanomaan sanaakaan vastaukseksi.
Sitten Perttu, ennen kuin palasi takaisin Karin vierelle lausui pojille: "Ajatelkaa asian valoisaa puolta; vaikka teillä varmaan on hinku päästä vetämään myös jotain muutakin, kuin pelkkää viinaa, ainakaan te ette oo tossa kunnossa" ja poikien suureksi yllätykseksi, tämän kuullessaan heille todellakin tuli hiukan parempi olo.
47 - Erkki Kaurasen viivästys
Erkki oli lähtenyt juoksemaan Haken perään heti, kun oli toipunut saamastaan iskusta takaraivoon. Hän ei tosin ollut päässyt kovinkaan pitkälle, kun jo 'yhtiön' johtoportaan herrasmiesklubin eteisaulassa oli kohdannut jotain äärimmäisen epämiellyttävää. Hän huusi säikähdyksestä, kompastui hienolle matolle ja oli välittömästi alkanut ryömimään selällään takaisin kohti ruumiiden täyttämää kahvihuonetta vastaanottonsa johdosta: eteisaulassa oli seisoskellut kaksi ja puoli metrinen, mädän purppuran ja homeenvihreän sävyn kyllästämä tuhkankalpea, pitkällä takaraivolla varustettu humanoidihirvitys ja sen ympärillä pyöri neljä ihmisen kokoista ja muotoista olentoa. Tosin nämä olennot erottuivat normaaleista ihmisistä sillä, että niillä oli valkaistun paperin värinen iho, niissä ei ollut missään karvan karvaa ja niiden silmät olivat kauttaaltaan mustat. Erkki oli alkanut voimaan pahoin, kun oli huomannut, miten olennot kiehnäsivät ja hyväilivät kaksi ja puoli metrisen hirviön mahaa ja olemattomia lihaksia, aivan kuin kyse olisi ollut jostain perverssistä haaremista, jonka alfa-urosta ruma, pitkäraajainen jättiläinen edusti. Hän oli yrittänyt nousta pystyyn, mutta yrityksistään huolimatta oli vain kaatunut uudestaan ja uudestaan. Ryömittyään kahvihuoneen avoimelle oviaukolle, mustasilmäiset humanoidit olivat juosseet hänen luokseen, rajusti ja väkivaltaisesti tarttuen häneen kiinni käsistä ja jaloista.
He kantoivat Erkin kahvihuoneeseen jonne heidän ruma, pahantahtoisesti virnuileva johtajansa seurasi perässä.
Yrittäen epätoivoisesti rimpuilla vastaan Erkki vietiin syvemmälle kahvihuoneeseen kohti takkaa, jonka yllä Mikael Solarin muotokuva lepäsi.
Mustasilmäiset humanoidit pysähtyivät takan eteen ja Erkki huomasi, että heidän johtajansa oli alkanut haistelemaan maassa lojuvia ruumiita. Hetken tutkiskeltuaan niitä, se avasi suunsa massiivisiin mittasuhteisiin, kahmaisi lähimpänä olevan ruumiin kouraansa ja runnoi sen jättimäiseen suuhunsa. Erkki ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki, miten hirviö pureskeli yhtenä suupalana kokonaista miehenraatoa, kuin lihasnestettä tihkuvaa, liian isoa pihvinpalaa.
Erkki oksensi ja tämä oli saanut mustasilmäiset humanoidit pilkalliseen naurunpuuskaan ja yksi niistä yritti tunkea sormiaan Erkin kurkkuun saadakseen hänet oksentamaan uudestaan, mutta Erkki alkoi tämän johdosta riuhtomaan päätään suuntaan ja toiseen huutaen sapenkäheän kurkkunsa entistä käheämmäksi.
Humanoideilla oli nyt täysi työ pidellä Erkkiä aisoissa sillä välin, kun heidän johtajansa kävi läpi jokaisen maassa lojuvan ruumiin yksi kerrallaan.
Kun hirviö oli vihdoin lopettanut ja nielaissut viimeisenkin ruumiin kurkustaan alas huomasi Erkki, että huoneeseen oli astunut vielä yksi hahmo, jonka sylissä oli ollut jotain epämääräistä. Erkki kun ei kuitenkaan uskaltanut vielä lopettaa rimpuiluaan, niin hänellä oli vaikeuksia havaita, minkä näköinen tämä hahmo oikein oli tai mitä se oikein piti sylissään.
Sitten Erkki kuuli rahisevan äänen sanovan: "Lopeta rimpuilu. Mä lupaan, että nää meiän alaiset tässä on kiltisti tästä hetkestä eteenpäin!" ja kun Erkki ei reagoinut käskyyn, ääni lisäsi uhkauksen: "Lopeta rimpuilu, tai seuraavaks sut pureskellaan kokonaisena!"
Tämä havahdutti Erkin lopettamaan rimpuilunsa, mutta oli kuitenkin valppaana aloittamaan sen heti uudestaan, jos hänen kiinnipitäjänsä saisivat mitään uusia ideoita. Kun Erkki huomasi, että olennot tyytyivät vain pitelemään hänestä kiinni, hänen mielensä rauhoittui tarpeeksi voidakseen alkaa havainnoimaan ympäristöään tarkemmin. Hän tarkensi katsettaan huoneeseen tulleeseen hahmoon ja huomasi, että hahmo oli muutoin melkein täysin samannäköinen, kuin hänen kiinniottajansa, mutta tällä humanoidilla oli selkeästi persoonallisemmat kasvot.
Sitten hän kuuli saman äänen kuin aiemmin, mutta yllättyi huomatessaan, etteivät hahmon huulet liikkuneet ollenkaan: "Meillä on tässä just sopivasti ruoka aika, toivottavasti et pane pahaksesi" ja sitten Erkki tajusi, mistä ääni tuli.
Hahmo piti sylissään jonkinlaista sulanutta henkilöä, jonka kädet olivat pienet tyngät ja kasvot olivat kuin sulanutta kynttilänvahaa. Jalkoja sillä ei näyttänyt olevan ollenkaan ja siitä huolimatta, että minkään ei kuuluisi olla hengissä tuossa kunnossa, se kuitenkin puhui. Hahmo, joka piteli sulanutta henkilöä sylissään, nyökkäsi kaksi ja puoli metriselle haaremin alfan irvikuvalle.
Kuin noudattaen hiljaista käskyä, Alfa asettui kyyryyn ja alkoi kouristelemaan vatsaansa rajusti. Hetken vääntelehdittyään se avasi suunsa ja oksensi massiivisen kasan sulanutta kudosmassaa suoraan lattialle.
Löyhkä oli sanoinkuvaamaton mutta Erkki oli onnistunut tässä lyhyessä ajassa karaisemaan hermojaan sen verran, että pystyi olemaan seuraamatta hirviön esimerkkiä. Syy tähän tosin saattoi olla se, että hän ei mistään hinnasta olisi halunnut millään muotoa samaistua tähän karmivaan olentoon.
Sitten hahmo työnsi kantamansa sulaneen miehen massan uumeniin ja massan sisältä alkoi kuulumaan ahnasta mussutusta. Hahmo katseli täysin pöyristynyttä Erkkiä ja vastasi tälle metallisella äänellä: "Ystäväni tässä on paljon enemmän kunnon ruoan tarpeessa, kuin minä, kuten varmasti huomaat." Hahmo otti kouransa täydeltä kudosmassaa, sanoen Erkille: "Tällä kertaa otan itse vain pieniä suupaloja sieltä täältä..." ja runnoi kaiken suuhunsa. Posket pullottaen se pureskeli, mutta ei osoittanut minkäänlaisia merkkejä nauttivansa syömisestään. Hahmo jäysti massaa samalla tavalla, kuin romumetallia rutistetaan murskaimella.
Hetken kuluttua Erkki ei ollut uskoa silmiään, kun huomasi, että kudosmassakasa oli alkanut kutistua silmissä.
Lopulta, kun massaa oli ehkä vain kolmasosa enää jäljellä, sen sisältä ponnahti ulos jotain. Tämä jokin oli miehen kokoinen, alaston ja luonnollisesti yltä päältä haaleanpunaisen kudosmassan peitossa. Se pyyhki suupieliään hyvin sopusuhtaisten käsiensä avulla ja rämpi ulos kasasta hyvin sopusuhtaisten jalkojensa avulla.
Erkin mielestä tyypissä oli jotain huolestuttavan tuttua ja muutaman sekunnin päästä, kun hänen silmänsä olivat tottuneet näkemään verisen sotkun tuolle puolen, hän oli järkyttyä lopullisesti: massasta ulos kömpinyt tyyppi oli kuin ilmetty Mikael Solar.
48 - Mönkään mennyt harhautus
Soveliaasti nimetty Happokatu ei oikeastaan eronnut mitenkään sen lähiseudulla olevista muista alueista. Myrkkyjätteiden saastuttaman metsän ympäröimän hoitamattoman asfalttitien molemmilla puolilla oli halvoilla, muovisilla kylteillä merkittyjä pihoja, joissa nököttävät pienet ja suuret rakennuksen kaltaiset näyttivät jo pikaisella vilkaisulla ennemminkin nopeasti kasaan kyhätyiltä peltisiltä kuutioilta, joita oletettavasti voitiin käyttää milloin parakkeina, milloin suunnittelutoimistoina. Happokatu 5:n edustalla seisoi ränsistynyt, massiivinen teollisuushalli, joka oikeastaan oli alueen ainoa rakennus, joka edes etäisesti antoi sen illuusion, että siellä oltaisiin koskaan tehty mitään ammattimaista.
Tällä hetkellä sen sisälle vievä ovi oli murrettu auki ja sen uumenista kuului ankaraa kolinaa ja pauketta.
Hätävalheen inspiroimana nimetyt vitivalkoiset, mustasilmäiset keräilijät olivat ankarassa työssä yrittäessään etsiä ohjelmoidun palvonnan kohteensa fyysisiä jäännöksiä. Nämä olennot eivät oikeastaan itsekään olleet mitään muuta kuin presidentti Jasu Taketin muovaamia jäännöksiä jostain, mitä joskus olisi saatettu kutsua ihmiseksi. Niillä oli ollut persoonat ja tajunta, mutta presidentti oli onnistunut Paven mielenkiinnon motivoimasta kohteliaasta pyynnöstä muokkaamaan niistä järjettömiä orjia, jotka eivät enää osanneet käyttää tahdonvoimaansa muuhun paitsi Paven ja presidentin oikkujen toteuttamiseen.
Dementian kaltaiseen tilaan taantunut Pave oli olettanut, että käskemällä nämä olennot Happokadulle etsimään valheellisesti Paven fyysisiä jäännöksiä, Nitro, Mika ja Luna tulisivat vastaanottaneeksi näistä tihkuvaa psyykkistä pakkomiellettä, joka hänen toiveidensa mukaan saisi heidät harhautettua tuhlaamaan aikaansa keräilijöiden kimpussa tarpeeksi kauan, jotta Pave saisi itsensä täysiin voimiinsa, ennen kuin Nitron suunnitelma voitaisiin saattaa päätökseen. Jos Pave vapautuisi silloin kun hän olisi vielä vahingoittunut, hän tulisi ulos todellisuuteen kuolaavana, sätkivänä vihanneksena.
Suunnitelmalle elintärkeitä osapuolia olisi saattanut kiinnostaa, että Nitron alkuperäinen syy jättää Pave henkiin oli ollut se, että Pave itse asiassa oli aivan yhtä tärkeä osa ihmisten saattamista turvallisesti pois virtuaalisesta vankilasta, kuin Mika, Luna, Aren, Erkki, Andre, Sampo ja Hakkekin.
Sen lisäksi koko konkkaronkkaa saattaisi sekä turhauttaa, että järkyttää se tosiasia, ettei Nitro itse enää edes muistanut tätä pientä yksityiskohtaa.
Syy, miksi tämä Happokatu 5. oli niin tärkeä kokoontumispaikka oli siinä, että se oli ainoa paikka enää jäljellä, missä tämän vapauttamisen suorittaminen olisi edes mahdollista. Toki kysehän ei oikeastaan ole mistään oikeasta maantieteellisestä paikasta, vaan ohjelmiston tiedostosta, sillä virtuaalimaailmahan ei ollut mitään muuta kuin kokonaisvaltainen illuusio, joka alunperin tilaustyönä rakennettiin virtuaaliparatiisiksi, jotta maailman rikkaimpien ihmisten tietoisuudet voisivat odottaa luksusolosuhteissa sitä, että heidät voitaisiin siirtää uusiin kehoihin.
Sen jälkeen, kun tämä operaatio osoittautui häpeälliseksi epäonnistumiseksi se muovattiin temmellyskentäksi ihmiskoekaniineille, jotta erinäisten maiden hallituksien tiedemiehet olisivat voineet tutkia ihmismielen kykyjä sopeutua mihin tahansa ohjelmoituun tilanteeseen. Tiedemiehet ja heidän työnantajansa eivät tosin olleet välittäneet, että ihmisen kytkeminen virtuaalimaailmaan aiheuttaisi pakostikin vaurioita hermoradoille ja mielelle. Kunhan kytketyt olisivat kunnossa edes sen verran, että tuloksia saataisiin muutaman vuoden ajan, menetykset olisivat olleet täysin hyväksyttäviä, varsinkin, kun vaurioitumisista voitiin oppia, miten välttyä samoilta virheiltä uudemman version suunnitteluvaiheessa. Muutenkin, eihän yksikään koekaniineista ollut kokeen rahanvälittäjien ystäviä tai sukulaisia, he olivat koekaniineja, joita voi aina saada lisää.
Tämä moraalinen näkemys ei tosin välittynyt operaation nykyisiin rahoittajiin, sillä sen jälkeen kun laitteen rakentamisen rahoittamisesta vastuussa olleet ultrarikkaat tahot olivat päätyneet aivokuolleiksi, rahoittajiksi oli päätynyt erinäisten maiden veronmaksajat, joilla luonnollisesti ei ollut harmainta aavistustakaan, mihin heidän rahojaan oikeasti käytettiin.
Jotkut olennoista olivat kiireisiä repiessään kaikkea irtaimistoa kappaleiksi ja toiset taas kaivoivat armottomalla vimmalla hallin rikkirevityn lattiatason alla olevaa maaperää yrittäessään löytää palvottua johtajaansa.
He eivät olleet kykeneväisiä ymmärtämään, että heidän suuri johtajansa ja tämän irvokas ylipappi olivat jo täysin unohtaneet heidät, mutta he eivät olisi myöskään olleet kykeneväisiä olemaan vihaisia heille vaikka olisivatkin tämän jollain ilveellä ymmärtäneet. He vain toteuttivat sitä käskyä, joka välinpitämättömästi heille oltiin annettu ja toteuttaisivat sitä siihen asti, kunnes heille annettaisiin uudet ohjeet. Heille tosin oltiin annettu pääasiallisen käskyn lisäksi myös toinen käsky, johon liittyi kaiken elollisen repiminen kappaleiksi, joka heidän vastaansa tulisi.
Jossain parin kilometrin päässä hallia kohti lähestyi ruskea pakettiauto, jonka matkustajilla ei ollut pienintä aavistustakaan siitä vastaanotosta, joka heitä odottaisi, sillä kaikista Nitron kyvyistä ja tiedoista huolimatta, virtuaalimaailman teknologia on vaikuttanut häneen odotetulla tavalla.
Nitro on käytännöllisesti katsoen aivovaurioinen dementikko, joka monen muun tärkeän asian ohella esimerkiksi on jo unohtanut suurimman osan kaikesta siitä, mitä oli kokenut hiiviskellessään presidentin tornin maanalaisissa kerroksissa.