Taivalmäki - Jalostettu Kuolema 3: luvut 17-20
17 - Neuvosto
Kuten aikaisemmin silloin kun Andre ja Sampo olivat olleet kahdestaan, presidentti Jasu Taket oli ilmaantunut kuin tyhjästä heidän seuraansa.
"Neuvosto on koolla, tehkää hyvin ja liittykää seuraamme" hän oli kohteliaasti pyytänyt.
Kulkiessaan läpi kivestä hakattujen asumusten ohi, oli Andre nähtyään vilaukselta yhden niiden ikkunoista sisään havainnut, että sen sisäpuoli oli kuin täysi vastakohta sen persoonattomaan julkisivuun verrattuna; väriä ja muodokkaita huonekaluja sekä vekottimia oli ollut vaikka muille jakaa. Kun he olivat astelleet torniin sisälle he havaitsivat, että tila oli alkanut kuin katkaisimesta säihkymään kirkkautta. Aluksi he olivat luulleet, että kyse oli ollut jonkinlaisesta liiketunnistimella toimivasta keinotekoisesta valaistuksesta kunnes olivat vilkaisseet taakseen ja huomanneet valon tulevan heidän takaansa tornin ulkopuolelta.
Kirkkaudestaan huolimatta aula selkeästi kuitenkin vaimensi ulkopuolelta tulevaa silmiä särkevää valoa. Aula oli hienosti sisustettu, täynnä värikkäitä nauhoja ja jonkinlaisia vaaleansinisiä, säihkyviä helmiä erittäin tyylikkäissä, syvän tumman sinisissä seinissä.
Huoneen päädyssä komeilivat melkein naurettavan leveät portaat, jotka johtivat ovelle, jonka järkyttävät mittasuhteet pyyhkivät portaista syntynyttä ylilyötyä koomisuutta puhtaalla hämmästyksellä, tai kauhulla.
Presidentti taputti käsiään ja ovi aukeni yhtä nopeasti, kuin se olisi ollut tehty pahvista, mutta saranoista tulevasta äänestä päätellen ovi todennäköisesti painoi toista tonnia.
He olivat astelleet sisään eräänlaiseen halliin, joka oli ympäröity porrastetuilla istuimilla, kuin yleisölle tarkoitetussa stadionissa. Istuimet näyttivät olevan tyhjillään. Hallin keskellä lattiatasolla oli iso pöytä, jonka äärellä istui yhdeksän kalkinvalkoista hahmoa. Pöydän päädyssä olevat neljä erittäin mukavalta vaikuttavaa tuolia olivat kutsuvasti tyhjillään.
Presidentti meni vastakkaiseen päätyyn ja viittasi heitä ottamaan valitsemansa paikat. Kuten ensivaikutelma oli antanut ymmärtää, tuolit olivat erityisen mukavat istua, pehmeät, mutta tarpeeksi suorat ja vankat että selkä kestäisi pidempiäkin istuntoja.
"Minä tulkkaan teidän puheenne muille neuvoston jäsenille ja päinvastoin", sanoi presidentti kolkolla, metallisella äänellään. Hän yhtäkkiä päästi suustaan soinnukkaalta rätinältä kuulostavan äänitaajuuksien sarjan.
Muut pöydässä olijat nyökyttelivät hyväksyvästi.
Tämän jälkeen hän sanoi nelikon kielellä: "Ensimmäinen kokous sitten neljännentoista tuhannen kolmensadan viidenkymmenen seitsemännen kokonaiskierron kahdenkymmenennen pikkukierron. Nyt neljännentoista tuhannen neljänsadan kolmenkymmenen kahdeksannen kokonaiskierron ja kahdeksannen pikkukierron alkuiltana julistan tulevaisuuskokouksen alkaneeksi." Presidentti viittasi nelikkoa kohti ja päästi taas uuden soinnukkaan, pitkäkestoisen rätinän suustaan.
Pöydän muiden jäsenten päät kääntyivät nelikkoa kohti eikä yhdenkään kasvoilta näkynyt mitään tunnistettavaa tunnetta ilmaisevaa ilmettä.
Presidentti sanoi: "Tämä joukkio tässä edustaa meidän uuden aikakautemme alkamista. Pyysimmekö me tätä uutta aikakautta? Emme. Mutta tämän uuden aikakauden synty ei ole heidän syytään, vaan voimien, joiden kohtaamista olisimme halunneet välttää hinnalla, millä hyvänsä."
Andre ja Sampo olivat hämmentyneen näköisiä,
Luna oli yksinkertaisesti huolissaan ja Mika, jonka silmät olivat alkaneet hohkaamaan välittömästi, kun kokous oli alkanut näytti odotettavasti pelottavan määrätietoiselta.
Presidentti jatkoi: "Tämä oli meidän suurin virheemme; oletimme, että kun löytäisimme ratkaisut sairauksiin ja vanhuuteen kuolemiseen, meidän ei tarvitsisi enää koskaan välittää selviytymisestä. No, nyt meidän on pakko toimia, sillä pahin painajaisemme, olennot, joiden kyllä tiesimme olevan olemassa, muttemme vain tahtoneet sitä hyväksyä, ovat kolkuttamassa suoraan takaovellamme." Presidentin ilme muuttui odottavaisen innokkaaksi.
Ihan kuin kaikki muut neuvostossa olisivat olleet täysin kykenemättömiä kasvonilmeisiin paitsi hän.
Presidentti jatkoi: "Me tarjoamme teille paikkaa neuvostossamme. Tutkittuamme pykäliämme, huomasimme, että on mahdollista, että esimerkiksi sinä, Mikael Solar olisit ulottuvuutesi suurlähettiläs ja kanssasi oleva Luna olisi niin sanottu avustajasi. Vieraillessasi meillä sinulla saisi olla mukanasi oma saattue, mutta kaikki sinun ja meidän ulottuvuuteemme liitännäiset diplomaattiset asiat teidän osaltanne olisivat ensisijaisesti sinun auktoriteettisi alaisuudessa ja sinun mahdollisesti poissa ollessasi, Lunan auktoriteetin alaisuudessa." Presidentti pysäytti selontekonsa odottaakseen jonkinlaista reaktiota Mikalta.
Presidentin katseessa oli havaittavissa eräänlaista pientä tyrmistystä kun Mikan silmissä oleva hohde oli kadonnut kokonaan siinä vaiheessa, kun tämä oli kääntänyt päänsä vaimoansa kohden. He kumpikin kohauttivat olkapäitään, nyökkäsivät toisilleen ja kun Mika käänsi taas katseensa presidenttiin, hänen silmiinsä oli palannut se sama hohde, joka jo heidän tapaamisensa alussa oli vaikuttanut tuottavan tietynlaista ahdistusta presidentissä. Sama ahdistus oli yhä havaittavissa, vaikka presidentti selkeästi yrittikin parhaansa mukaan peittää sitä asiallisen innokkuuden verholla.
Mika sanoi: "Kuulostaa järkevältä. Oletan, että tämä on välttämätöntä, jotta olisi laillisesti mahdollista meidän kahden... sanotaanko nyt, valtakunnan, tehdä yhteistyötä sotilaallisesti ja tieteellisesti?"
Presidentti vastasi kuin apteekin hyllyltä: "Meillä ei olisi mahdollista edes päästä alkuun ilman näitä järjestelyjä."
Mika alkoi hymyilemään presidentille ja presidentti hymyili takaisin.
Andre nosti kätensä ylös ja presidentti reagoi siihen sanoen: "Neuvosto kuunnelkoon soturi Toras Andreta!"
Andre oli miltei punastua, mutta onnistui pitämään itsensä hyvin kasassa kysyessään: "Minkälaisia velvollisuuksia sisältyy tähän suurlähettilään virkaan?"
Presidentti vastasi kohteliaasti mutta välinpitämättömästi: "Siihen sisältyy velvoite tiedonvaihtoon kaikessa yhteisiin tavoitteisiimme liittyvissä asioissa. Te ette ymmärtäisi meidän perinteisistä sopimuksenlaatimiskeinoistamme yhtikäs mitään, joten olemme valmistaneet sen kaltaista ainetta, joka voi toimia kirjoituspaperina. Meilläkin oli joskus tapana pistää mustetta kääröille ja täten sinetöidä sopimuksia, mutta näin ei ole ollut enää yli kahteen tuhanteen vuoteen. Yksi jäsenistämme saa luvan toimia kirjurina, kun teemme toisillemme selväksi sopimuksemme ehdot." Presidentin mustat silmät tuijottivat suoraan Mikan hehkuvia silmiä kohti, kun hän kysyi: "Voinko olettaa, että korkeimpana auktoriteettina turvallisuusasioissa, voisimme kutsua teitä ulottuvuutenne presidentiksi?"
Sampoa ja Andreta huvitti tilanteen ottama suunta, sillä kumpikin oli lukenut sen verran paljon historiankirjoja ymmärtääkseen, että minkään valtion, imperiumin tai kuningaskunnan ylimmän johtajan ei koskaan olisi järkevää olla myös suurlähettiläs. Ajatus edusti sekä poliittista, että sotilaallista itsemurhaa. Mika näytti miettivän. Hänen silmänsä olivat miltei oranssin hohteen peitossa, kun hän lopulta vastasi: "En ole ulottuvuuteni presidentti, mutta olen vastuussa kaikista ihmisistä siellä, joten kutsuttakoon minua vartijaksi."
Presidentin ilmekään ei värähtänyt, kun hän päästi suustaan uuden soinnukkaan säröäänen, jota seurasi taas ymmärrettävää puhetta: "Nyt alkakoon ennakoiva, suuntaa antava pohdinta vartija Mikael Solarin ja presidentti Jasu Taketin välillä, liittyen keräilijöiden ja ihmisten liitto-sopimuksen muotoon ja pykäliin. Kaikki osalliset voivat vapaasti antaa omia näkemyksiään, kunhan muistetaan, että lopullinen auktoriteetti on kummankin osapuolen johtajalla. Haluatteko te vartija Mikael Solar aloittaa selittämällä näkemyksiänne vihollisestamme ja siihen, mitä niiden kanssa voimme tehdä?"
Mikan hohkaavat silmät katselivat huoneen ympäri, hän hengitti syvään ja valmistautui aloittamaan kertomuksensa.
18 - Johdonmukaista toimintaa
Kun Kari, Torkku ja Gerhart olivat poistuneet räjähdyksen välittömästä läheisyydestä niihin osiin kaupungista, jossa ihmiset vielä uskalsivat jatkaa tavanomaisia arkirutiinejaan he luonnollisesti olivat saaneet osakseen kummastuneita katseita suurimmalta osalta niiltä ohikulkijoilta, jotka eivät olleet täysin uppoutuneita kämmentietokoneidensa dataryöpytykseen.
Katseet olivat pääasiassa kauhun ja huolen täyteisiä, sillä Karin ulkomuodon lisäksi säkki, mitä hän kantoi antoi aika yksiselitteisesti ymmärtää, että kyse ei ole ainoastaan karmivan rumasta vaan myös hirveän vahvasta kundista. Tästä huolimatta eräs resuinen juoppo oli röyhkeästi astellut heidän eteensä, maiskutellut huuliaan ja ylpeästä olemuksestaan poiketen kysynyt erittäin kohteliaalla äänensävyllä, että olisiko Karilla vipata hänelle pari olutta.
Kari oli välittömästi alkanut nauramaan ja kuuluvasti sanonut: "Jätkällä on kyl sen verran otsaa, että saat vaikka viisi. Mut jos kukaan muu yrittää enää samaa temppua, mä katkon sen niskan!" Hän laski säkin maahan ja kaivoi opportunistiselle puliukolle lupaamansa viiden oluen palkinnon.
Kuten kaikki muutkin heidän lähellään olevat ihmiset kuultuaan Karin kovaäänisen puheen he olivat olettaneet, että puliukkokin olisi lähtenyt mahdollisimman nopeasti ja vähin äänin häiritsemästä heitä, mutta sen sijaan tämä olikin istuutunut maahan suoraan heidän eteensä. Juoppo oli avannut yhden pulloista hampaillaan ja alkanut juomaan, kuin kolmikkoa ei olisi edes olemassa.
Katseltuaan toisiaan hämmentyneinä, Torkku ja Gerhart alkoivat maanittelemaan Karia jatkamaan matkaa heidän kanssaan, mutta Kari oli jämähtänyt katselemaan juoppoa ärtyneenä. Yhtäkkiä ukko kysyi: "Se räjähdys tuolla, tuuttekste sieltä päin?"
Kari oli tylysti vastannut hänelle "Ei."
Puliukko oli juonut ensimmäisen oluensa hyvin nopeasti ja väänsi uuden pullon korkin auki hampaillaan ennen kuin oli edes ehtinyt tiputtaa ensimmäistä kädestään. Terävän sihahduksen säestämänä olutta alkoi vaahtoamaan pullon suusta, jonka spurgu kulautti niin nopeasti kitusiinsa, että vain äärimmäisen pieni määrä ainetta valui suupieliä pitkin hukkaan. Korkki oli yhä kiinni tämän alahampaassa hänen röyhtäistessään melkein korviavihlovalla äänenvoimakkuudella. Kun hän rupesi taas puhumaan, korkki vihdoin tipahti kadulle: "Ei millään pahalla, mutta te ette mahda mitään sille, mitä tulee tapahtumaan!" Tämän kuullessaan kolmikolta meni luonnollisesti pasmat sekaisin.
Torkku ja Gerhart olivat sen näköisiä, että olisivat halunneet lähteä karkuun, kun taas Kari näytti siltä, kuin olisi halunnut lyödä juoppoa, mutta sen sijaan kysyi tältä: "Kuka sä oikein oot?"
Ukko avasi taas uuden pullon, hörppäsi siitä vaahtoa ja jatkoi: "Mä olen pelkkä viaton sivustakatsoja, joka on nähny ihan tarpeeks tajutakseen, että tämä maailma kuuluu niille, ei meille. Te teette turhaa työtä, yrittäisitte nyt nauttia, vielä kun voitte!"
Kari olisi ehkä voinut olla tahdikkaampi sen suhteen, mitä seuraavaksi teki, mutta tahdikkuus ei ole koskaan ollut hänen vahvoja puoliaan. Puliukko ei ollut ehtinyt edes hengähtää, kun Karin teräksenkova koura tarttui tätä kaulasta. Hän nosti tämän ilmaan, jättäen tämän kakomaan ja rimpuilemaan Karin armoilla.
Torkku ja Gerhart hätääntyneinä ryntäsivät rauhoittelemaan Karia, turhaan yrittäen saada häntä päästämään irti. Kari määrätietoisesti piteli juoppoa otteessaan, selkeästi pohtien, mitä tekisi tyypin kanssa. Se, mikä sai Karin aluksi hämmentymään ja vihdoin heltymään oli kun hän kuuli vaimeaa itkua sen jälkeen kun juoppo oli lopettanut rimpuilunsa.
Kari laski hänet maahan ja kaikki kolme tuijottivat itkevää ja tärisevää, surkeaa hahmoa edessään täynnä vaistomaista uteliaisuutta. Miehen rauhoituttua, oli hän katsonut Karia, kuin tämä olisi ensimmäinen kerta, kun hän olisi koskaan tavannutkaan tätä.
Hän änkytti pari kertaa ja lopulta Gerhart kysyi tältä: "Ootko sä kunnossa?" ja mies sanoi pelokkaana: "Mitä tää on!? Mä menin nukkumaan roskiksille ja yhtäkkiä herään ton jätkän kuristettavana... mitä ihmeen paskaa mä oon tällä kertaa oikein vetäny?"
Kari ei sanonut mitään, hän vain jatkoi matkaansa jättäen Torkulle ja Gerhartille hyvin vähän aikaa selittää miehelle tapahtumia, ennen kuin jo joutuivat juoksemaan hänen peräänsä.
He jatkoivat eteenpäin ja jossain vaiheessa Karille alkoi tulla jano. Hän antoi Torkulle ja Gerhartille kannettavaksi muutamia pulloja, mutta ei juotavaksi vaan siksi, että he antaisivat aina hänelle uuden pullon, kun Karin vanha olisi lopussa. Täten aikaa säästyisi kun ei tarvinnut kaivaa säkistä niin usein.
Pojat kyllä ovat ennenkin kyenneet olemaan pitkiä aikoja vetämättä mitään niin kauan kuin vain kävelymatkaa riitti, mutta Karin jatkuvalla juopottelulla oli luonnollisesti erittäin vahingollinen vaikutus poikien omaan kykyyn pysytellä selvänä ja Karin viimeisin, röyhkeän ylimielinen tempaus sekä romahdutti heidän kykynsä enää vastustaa alkoholia, että myös laukaisi tarpeeksi rohkeutta alkaa vaatimaan itselleenkin osuutta saaliista. Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen, pojat lupasivat osoittaa Kari lähimpään viinakauppaan, jos Kari vain jakaisi oluet heidän kanssaan.
Kari lopulta lupasi, että kunhan hän vain saisi oikeaa tavaraa, voisivat pojat ryypätä vaikka kaiken muun.
Keskustelun päätteeksi Kari näytti siltä, kuin olisi saanut jonkin idean ja jättäen ison säkkinsä oli hän mennyt odottamaan kävelytielle jotain, mikä selvisi pojille parissa minuutissa. Kun hänen ohitseen oli ajamassa jonkinlainen ruskea pakettiauto, oli Kari hypännyt tämän takapuskuriin kiinni ja alkanut kiilamaan jaloillaan maata yrittäessään saada sen pysähtymään.
Torkun ja Gerhartin yllätykseksi, Karin toiminnalla oli sittenkin jotain vaikutusta ja he katselivat kauhuissaan, kun auto alkoi hidastumaan, mutta menemään joka suuntaan, pariin otteeseen melkein törmäten rakennusten seiniin.
Kari oli saanut auton pysäytettyä ja pojat näkivät, miten hän oli mennyt kuskin puolelle, avannut oven ja karjaissut.
Pelkääjän puoleinen ovi aukesi ja sisältä ryntäsi ulos lievästi ylipainoinen lippalakkipäinen mies, joka oli jo kaukana siinä vaiheessa, kun pojille oli valjennut tasan tarkkaan se, mitä oli tapahtunut. Kari oli mennyt autoon ja pakittanut sen säkkinsä eteen.
Kun auto oltiin lastattu, olivat Torkku ja Gerhart hyvin epäilevästi asettuneet istumaan Karin viereen ymmärtäen, että he olivat juuri nousseet varastettuun autoon.
Neuvottelut kaljojen omistuksesta olivat menneet paremmin, kuin hyvin, mietti Torkku kuitenkin iloisena istuessaan apukuskin paikalla, jonka jalkatila oli yltä päältä olutpulloissa.
Gerhart oli ohjeistanut Karin lähimmälle ostoskeskukselle, jonka viinakauppa oli sopivasti eräässä rakennuksen kulmassa, josta Kari pääsi helposti sisään rikkomalla ikkunan.
Gerhart ja Torkku olivat katselleet hieman syyllisenä, mutta tyytyväisenä oluen tuomasta pienestä turtumuksesta ja mielihyvästä, kun Kari oli astellut sisään. Asiakkaiden hämmästellessä hän oli alkanut täyttämään alkuperäistä jättimäistä olutsäkkiään tällä kertaa kaikella mahdollisella vahvalla viinalla.
Vartija oli tullut paikalle ja parin sekunnin hämmentyneen tuijottamisen jälkeen alkanut jakaa käskyjä täysin välinpitämättömälle Karille, joka jatkoi säkkinsä täyttöä, kuin marjanpoimija. Vartija otti esiin patukkansa ja löi sillä Karia. Kari ei ollut tästä moksiskaan joten vartija löi häntä uudestaan. Jossain vaiheessa vartijalla meni hermot ja hän alkoi mätkimään Karia samalla tavalla kuin mattoa tampataan. Ei vieläkään mitään reaktiota.
Vartija karjaisi tuhrautuneena ja otti aseensa esille. Hän huusi tasan yhden varoituksen ennen kuin raivostuneena laukaisi aseensa kohti Karin jalkaa. Siinä vaiheessa, kun vartija tajusi, että luodin upottua suoraan sanoinkuvaamattoman röyhkeän viinavarkaan nilkkaan tämä ei reagoinut millään muulla tavalla kuin kevyellä säpsähdyksellä vartijan raivo laantui ja sen tilalle tuli täysi hämmennys ja lopulta lannistuminen. Hän pudisteli päätään ärtyneenä ja käveli pois.
Kari oli saanut jo siinä vaiheessa pussinsa täyteen ja juoksi pistämään noin kymmenen pulloa Torkun ja Gerhartin jalkojen juureen.
Kun tavaratila oltiin täytetty ja Kari oli taas kuljettajanpaikalla olivat he ampaisseet yhä syvemmälle kaupunkiin.
Karin ajaessa eteenpäin, oli Gerhart huomannut, ettei hänellä ollut enää pienintäkään muistikuvaa siitä, miksi he oikein olivat liikkeellä, mutta luotti Karin tietävän, minne oltiin menossa.
19 - Aren, ei elämä ole vaikeaa
Aren Fredriks makasi lattialla verissäpäin.
Roistot olivat havainneet, että sähköiskujen tuottama kipu tai nöyryytys siitä, että Aren oli liannut vaatteensa omalla oksennuksellaan ja ulosteellaan ei ollut tuottanut toivottuja tuloksia, joten sisään oltiin lähetetty telekineettinen soturi, joka oli työskennellyt hakaten Arenia kineettisillä latauksilla eri puolille kehoa.
Arenin ajantaju oli jo aikoja sitten kadonnut siinä vaiheessa, kun tyyppi oli lopettanut ja mennyt täysin muusta seinästä erottumattomasta ovesta ulos.
Aren rukoili mielessään Jumalaa ja mietti, että hän on tosissaan ansainnut tämän kohtelun. Aren on jostain syystä aina uskonut, mutta siitä huolimatta hän on osallistunut rikoksiin, jotka aivan varmasti eivät ole sopivaa käytöstä Jumalan mielestä. Tosin Aren on järkeillyt käytöksensä sillä, että hänellä ei ole ollut muitakaan vaihtoehtoja. 'Yhtiön' kasvatuksessa oman toimintansa moraliteetista, tai Jumalasta, puhuminen oli kuolemalla rangaistava rikos. 'Aitoa järkeä', niin kuin sitä kutsuttiin, piti käyttää kaikissa tilanteissa, kyseenalaistamatta, mutta siitä huolimatta Aren oli nopeasti oppinut käyttämään tätä protokollaa sitä itseään vastaan ja saanut sillä tavoin paljon vapaammat kädet toimia, kuin muut 'yhtiön' jäsenistä. Hän todella syvästi kirosi itseään tajutessaan, että kaiken tämän yliotteen Aren oli tuhlannut hoitamalla tehtävänsä entistä paremmin: täten hän oli vain varmistanut 'yhtiölle' entistä enemmän valtaa. Olisi ollut moraalisesti huomattavasti parempi vaihtoehto antaa 'yhtiön' kompastella omaan epäpätevyyteensä.
Aren mietti, että voisiko hän rukoilla Jumalaa tappamaan itsensä, että olisiko se suurinta armoa, mitä hän voisi toivoakaan. Telekineettisen käsittelyn jälkeen häntä oltiin taas alettu piinaamaan uusilla sähköiskuilla. Hän ei kuitenkaan jaksanut enää jännittää niitä ja koki lipuvansa vain syvemmälle ja syvemmälle tajuttomuuden syövereihin. Hän säpsähti hereille järkytyksestä, mutta hänen aivonsa alkoivat raksuttaa hieman monimutkaisempia kuvioita kun hän tajusi, ettei ollutkaan herännyt sähköiskuun.
Massiivinen kumahdus kuului joka puolelta, kuin jotain oltaisiin räjäytetty luolassa.
Aren yritti nousta pystyyn, muttei kyennyt. Kuului toinen kumahdus ja tässä vaiheessa Aren alkoi olemaan jo hieman huolissaan siitä, ettei kyennyt liikkumaan.
Lopulta maa hänen allaan alkoi vavahtelemaan, hän näki huoneen värähtelevän rajusti, kunnes se muuttui niin vahvaksi tärinäksi, että hänen veltto ruumiinsa lensi päistikkaa seinää päin. Murskaavasta kivusta huolimatta hän oli syvästi kiitollinen menettäessään tajuntansa.
20 - Kaukainen tukikohta
Jossain syvällä kaupungin ulkopuolisten metsien uumenissa oli eräs alue, joka ulkoapäin katsottuna muistutti eräänlaista liukuhihnatehdaskompleksin ja työleirin sekoitusta. Alue oli täynnä erilaisia rakennuksia, joiden koot ja tarkoitukset vaihtelivat sotilaskahvilasta ja varikkopysähdyspisteistä tutkimusasemaan ja puolustustehtaaseen. Luonnollisesti näiden rakennusten väliä kulki yhtä mittaa erinäistä sotilaallista, tieteellistä ja teknillistä henkilökuntaa.
Eräs tähän henkilökuntaan kuuluva jäsen, korkea-arvoinen upseeri, oli ollut keskustelemassa alueen tutkimusjohtajan kanssa, kun eräs huomiota herättävä tapaus keskeytti heidän keskustelunsa ja päivänsä mitä epämiellyttävimmällä tavalla.
Se mistä he keskustelivat, liittyi huoliin siitä, että heidän jo pitkään tyydyttäväksi havaittu toimintamallinsa ei enää ollut tehokasta, sillä telepaatit, jota he niin itsevarmoina luulivat voivansa hallita, eivät olleet enää yhtä luotettavia kuin ennen.
"Aristokraatit eivät tule olemaan tyytyväisiä tuloksiimme, he haluavat täyttä hallintaa ja telepaattien röyhkeys osoittaa, että olemme valovuosien päässä heidän vaatimastaan aikataulusta", sanoi everstiluutnantti Wolfgang Prize tutkimusjohtaja Pekka Korhoselle, joka vastasi: "Ne ei tuu koskaan olemaan tyytyväisiä. Olettaisi, että he ovat jo saaneet kaiken tarvitsemansa. Mikään ei enää estä niitä. Ihan kuin ne vain eivät suostuisi edes kiusallaan tulemaan esiin."
Korhonen otti henkoset savukkeestaan. Savun valuessa ulos sieraimista hän jatkoi: "Olen tullut siihen johtopäätökseen, että he ovat joko valehdelleet meille kaikesta siitä, mitä heidän toimintansa onnistumiseen vaaditaan, tai he yksinkertaisesti eivät ole tyytyväisiä, kunnes joka ikinen asia kaikkialla on heidän täydellisessä hallinnassaan..."
Wolfgang keskeytti Korhosen huomauttamalla: "Siinäpä muuten on toinen omituinen juttu. Miksi ne vaihtavat mieltänsä niin usein sen suhteen, että tappaakko vastustajat, vai orjuuttaa. On kuin ne joko eivät osaisi päättää, tai ne vaan tykkää vittuilla meille."
Korhosen huulille nousi ironinen hymy ja hän sanoi: "Jälkimmäinen ei yllättäisi minua pätkääkään."
Jostain ulkoa kuului kammottava räjähdys. Rakennuksen seinät tärisivät rysähdyksen voimasta ja kummatkin kompastuivat huoneen hienolle 1700-lukulaiselle matolle.
He juoksivat ikkunalle ja näkivät ammusvarastonsa ilmiliekeissä. Seuraavaksi he näkivät jotain vielä omituisempaa.
Joku siviilivaatteisiin pukeutunut kaveri oli hakkaamassa tukikohtaa puolustavia sotilaita hengiltä siitä huolimatta, että sotilaat olivat saaneet itsensä kiitettävän nopeasti taisteluvalmiuteen ja olivat jo alkaneet käyttää pyssyjään. Samalla he näkivät taivaalla lentelevän omituisen, yllättävän mitäänsanomattoman näköisen ison metallisen esineen, josta sinkoilevat lasersäteet sulattivat tai räjäyttelivät rakennuksia joka puolella.
He katselivat ihmeissään miestä, joka jatkuvasti sai luodinreikää luodinreiän perään ilman, että nämä olisivat häntä edes kovinkaan paljoa hidastaneet. Puolet ajasta mies näytti siltä, kuin häneltä olisi puuttunut yli 30 prosenttia kehonsa massasta, mutta se ei hänen menoaan haitannut; joka kerta kun hän sai lepotauon luodeista, hän oli kuin uusi mies muutamissa sekunneissa. Hän myös pomppi heidän niskaansa, löi, potki ja hakkasi heitä millä tahansa romulla, mikä hänen käsiinsä sattui.
Alus oli hyvin nopeasti polttanut koko tukikohdan sitä yhtä rakennusta lukuunottamatta, josta everstiluutnantti Wolgang Prize ja tutkimusjohtaja Pekka Korhonen pelonsekaisena katselivat ikkunasta.
Sotilaat olivat tässä vaiheessa jo karanneet metsiin ja Wolfgang vain mietti pettyneenä sitä tosiasiaa, että sotilaat eivät todennäköisesti tulisi selviämään matkasta kaupunkiin. Sitten hän säpsähti, säikäyttäen samalla Korhosen, huomatessaan vierellään erään naisen.
Tämä nainen katseli heitä sanomatta sanaakaan ja äkkiarvaamatta Wolfgangin työpöydältä lähti leijailemaan paperiliuska sekä kynä, jotka kauniisti lentäen asettuivat naisen käsiin. Nainen raapusti paperiin todella isoilla kirjaimilla jotain ja sitten ojensi paperin Korhoselle. Miehet lukivat yksinkertaisen viestin: 'Antautukaa tai kuolkaa!' Kummatkin nostivat katseensa lapusta, vilkaisten toisiaan ennen kuin rupesivat tuijottamaan naista. Reaktio oli niin yhteneväinen, että he pienen hetken näyttivät olevan melkein toistensa peilikuvia.
Sitten Wolfgang, katse varovaisesti kääntyneenä kohti ystäväänsä, joka nyökkäsi tälle hyväksyen, sanoi: "Me antaudutaan! Selkeästi teillä on kovemmat panokset."
Nainen katosi heidän edestään, haihtuen kuin usva ja he käänsivät nopeasti huomionsa takaisin ulos.
Esine, jonka he ensijärkytyksestään toivuttuaan tajusivat muistuttavan lentävää lautasta, oli alkanut partioimaan tukikohdan yllä. Wolfgang naurahti hermostuneesti huomatessaan, että mies, joka oli juuri äsken tuhonnut heidän koko huippukoulutetun jalkaväkensä yksinään oli asettunut istumaan maahan ja poltteli tupakkaa, kuin mikäkin rangaistuspataljoonaan määrätty ali-ihminen.
Siinä vaiheessa, kun mies huomasi naisen kävelevän häntä kohti, hän nakkasi tupakan kauas pois, puuskutti muutamaan otteeseen hermostuneesti, kuin yrittäen jollain epätoivoisella tavalla vähentää tupakoinnistaan syntyvää löyhkää ja käveli naisen luokse.
Keskusteltuaan hetken, oli mies katsellut suoraan Prizeä ja Korhosta kohti ja nyökännyt heille. Lautanen lopetti partiointinsa ja lähti lentämään keskelle tukikohtaa. Mies ja nainen juoksivat pois sen alta ja sitten aluksen pohjalta sinkosi kirkkaan sininen, paksu lasersäde maahan päin.
Maa posahti auki paljastaen pienen kuopan. Kuului räjähdys, sitten toinen ja lopulta sarja räjähdyksiä.
Sitten tuli hiljaista ja he katselivat, kun mies ja nainen laskeutuivat maahan syntyneestä reiästä alas, leijuen, kuin olisivat olleet hississä.